— En tiedä, vastasi hän lyhyesti, silmäillen rahvaanjoukkoa.
— Vieläkö he ovat kirkossa?
— En tiedä, herra, vastasi hän kärsimättömästi ja kun hän samassa huomasi sen, jota hän etsi, riuhtasi hän kätensä irti ja totellen pelkuruuden vaistoa tunkeutui hän joukkoon ja katosi.
Etehisessä vallitsi ääretön sekasorto, miehiä tuli ja meni, ne raivasivat kyynäspäillään itselleen tietä joukon läpi ja jakoivat käskyjä. En tiennyt mitä tekisin. Muutamat huusivat Froment'ia, toiset kehoittivat sulkemaan oveja; muuan sanoi, että kaikki oli hukassa ja eräs huusi että piti hankkia ruutia. Sekasorto pani pääni pyörälle; hetken aikaa seisoin tungoksen keskessä, ja minua tuupattiin sinne ja tänne. Missä naiset olivat? Missä naiset olivat? Tuo ajatus oli tehdä minut hulluksi. Kysyin muutamilta lähimpänä olevilta, mutta ne vain huusivat, etteivät he tiedä — kuinkas he sen tietäisivät? — tyrkkäsivät minut pois tieltään ja katosivat tungokseen aivan niinkuin palvelija äsken. Useimmat näistä miehistä näyttivät kuuluvan alhaisempiin kansanluokkiin. En nähnyt Froment'ia enkä St. Alais'n veljeksiä tahi ketään johtajista, pari heidän seurassaan ollutta aatelismiestä siellä vain oli.
En liene milloinkaan ollut tukalammassa tilassa. Denise voi olla kirkossa vaaralle alttiina tahi kaduilla alttiina senlaisille vaaroille, joita tuskin uskalsin ajatellakaan; tahi voi hän olla turvassa omassa huoneessaan, viereisessä huoneessa tahi katolla. Etehisessä vallitsevassa tungoksessa ja sekasorrossa oli aivan mahdoton saada tietää mitään, jopa mahdoton liikkuakin. Ainoa toivoni oli, että Froment kohta saapuisi; odoteltuani hetkisen, joka minusta tuntui tuiki pitkältä, ja kun häntä ei vieläkään näkynyt, loppui jo kärsivällisyyteni, ja tunkeuduin muutamalle ovelle, josta näytti pääsevän talon takapuolelle.
Päästyäni siitä ulos oli edessäni yhtäläinen epäjärjestys; kellarista tuli miehiä, jotka kantoivat ruutia ja tukkivat tien. Toiset taas näyttivät ryöstävän taloa. Täällä en osannut toivoa löytäväni niitä, joita etsin, ja silmäiltyäni ympärilleni joka taholle kuitenkaan mitään keksimättä, huomasin portaat, jotka johtivat yläkertoihin, niitä myöten kiiruhdin ylös Denise'n huoneesen, mutta ovi olikin lukossa.
Minä kolkutin voimaini perästä, odotin ja kuuntelin ja kolkutin uudelleen, mutta sisästä ei kuulunut äännähdystäkään. Vihdoinkin tulin vakuutetuksi ettei huoneessa ollut ketään ja menin kolkuttamaan lähimpiä oveja, mutta ei niidenkään sisäpuolelta kuulunut mitään. Kolmas ja neljäs ovi eivät olleet lukossa ja huoneet olivat tyhjät. Viimeinen, jossa kävin, oli joku miesten huone.
Huoneiden tutkimisessa ei pitkää aikaa kulunut, mutta kaiken aikaa kun kolkutin ja kuuntelin käytävässä, jossa vallitsi kuoleman hiljaisuus, kuului alakerrasta huutoja ja kiiruhtavia askeleita. Olin kuumeentapaisessa kiihkossa. Kenties rouva de St. Alais olikin katolla, ja niin kiiruhdin portaille aikoen lähteä takaisin ylös. Samassa juolahti kuitenkin mieleeni että jos menin ylös, niin kenties en enää pääsisikään takaisin kun näet portaat voitiin sulkea. Kiroten tuhmuuttani, kun läksin pois etehisestä, kiiruhdin takaisin samaa tietä, jota tulinkin, raivasin kyynäspäilläni tietä ihmisjoukon läpi, joka tunkeili ensimäisen kerroksen käytävässä ja pääsin vihdoin etehiseen.
Tulin juuri paraaseen aikaan, sillä Froment'kin astui samassa sisään toisesta ovesta, urhoollisen joukkonsa seuraamana. Huomasin että joillakuilla heistä oli vihreitä nauhoja — se oli kreivi d'Artois'n väri. Froment piti päätään pystymmässä kuin ne toiset, näin myöskin että hän oli haavoitettu; veri vuoti pitkin toista kasvopuolta ja silmät kiilsivät melkein kuin mielettömällä. Mutta yhä vieläkin hän oli rauhallisena ja yhä vieläkin hän niin suuressa määrin hallitsi ei vaan itseään mutta myöskin toisia, että melu hänen sisäänastuessaan lakkasi. Miehet, jotka juuri vähää ennen vain estivät ja tyrkkivät toisiaan, pysyivät nyt rauhallisina paikoillaan, ja vaikka kadulta kuului vihamielisen joukon ulvonta ja melu, ja vaikka oli selvää että ylivoima oli pakoittanut häntä pakenemaan, niin hänen läsnäolonsa jo vaikutti sen, että hurja pelästys rauhoittui ja epätoivoi kääntyi toivoksi.
Froment pysähtyi kynnykselle ja jakeli lyhyeen ja jyrkästi käskyjä ovien sulkemisesta. Hänellä oli kädessä lauaistu pistooli, jolla osoitteli milloin minnekin, antaakseen käskyille enemmän painoa. Miehet lähetettiin eri suunnille täyttämään käskyjä, huone tyhjeni kuin taian kautta, ja kun Froment huomasi minut, viittasi hän minua luokseen.