Jos hän oli näyttelijä, niin hän ainakin näytteli jalosti, sillä tälläkin hetkellä kun aavistin että kaikki oli hukassa, en voinut hänen kasvoissaan huomata pelkoa enkä kateutta, eikä hän kerskaillut.
— Joutukaa ulos, kuiskasi hän, viittauksella hilliten kaikki levottomat kysymykseni, — tuon oven kautta tuolla ja sitten pienen takaoven kautta, joka on toisten portaitten juurella. Menkää ulos itäisestä portista, sen ulkopuolella, St. Geneviève'n luona on varustettu hevoisia teitä varten. Kaikki on mennyttä täällä! lisäsi hän kovasti puristaen kättäni ja työntäen minua ovea kohti.
— Mutta entä neiti? huudahdin vavisten, ja kerroin hänelle ettei neiti enää ollut talossa.
— Mitä? huusi hän synkistyvin katsein tuijottaen minuun. — Oletteko hullu? Ette suinkaan tarkoita että hän on mennyt ulos?
— Hän ei ole täällä. Minulle sanottiin että hän äitinsä kera olisi mennyt kirkkoon, ja ettei hän vielä ole palannut.
— Voi mielettömyyttä! huudahti hän kauheasti kiroten. — Jumala heitä auttakoon! Jumala heitä auttakoon! Sitten katsoi hän minua äänetönnä silmiin, ja kun hän niissä luki sieluni kauheaa tuskaa, naurahti hän kylmästi. — Siinä tapauksessa menemme molemmat perikatoon, mutta ollaan miehuulliset. Minä olen tehnyt voitavani. Kuuletteko tuota? Samassa muskettien laukaukset tärisyttivät taloa; Froment nosti kätensä ja antoi jonkun käskyn. Pienemmät ikkunat oli tukittu katukivillä, vastaava muuri oli revitty alas ja käytetty ovien sulkemiseksi. Päivä ei siis päässyt sisään, ja lampun valo teki pitkän etehisen valkoisine muureineen ja kivilattioineen kummallisen synkäksi. Vaikutti kai sitä nuo synkät kasvotkin ympärilläni.
— Pelkään että St. Alais veljeksiltä on suljettu tie les Arènes'iin, sanoi Froment kylmäkiskoisesti. — Eikä heillä ole kyllin väkeä muurilla. Nuo kirotut Cevenniläiset ovat voittaneet meidät. Ja mitä ystäviimme tulee, niin he ovat menetelleet aivan niinkuin jo aavistinkin, he näet ovat jättäneet minut piiritetyn härän tavalla kuolemaan. Hyvä, mutta kumminkin kuolemme miekka kädessä.
Mutta ihailuuni sekoittui nyt hiukan vastenmielisyyttä.
— Entä Denise? huudahdin kiivaasti puuttuen häntä käsivarteen. —
Jätämmekö hänet oman onnensa nojaan?
Hän katsoi minuun ja hänen huulensa vääntyivät ivalliseen hymyyn. — Se on totta, sanoi hän, — unhotin että te ette ole puoluelaisiamme.