— Minä ajattelen häntä enkä itseäni, huusin raivostuneena. Sillä hetkellä vihasin häntä.
Mutta hänen siinä katsellessa minua muuttui mielensä.
— Olette oikeassa, herra kreivi, virkkoi hän aivan muuttuneella äänellä. — Menkää! Voihan vielä olla joku pelastuksen mahdollisuus, — mutta kirkko on Kapusiinilaisluostarin vieressä, ja meidän peräytyessä nuo katalat koirat jo haukkuivat sen ympärillä. Heitä on kymmenen yhtä kohti, mutta — kenties joku mahdollisuus vielä on olemassa, jatkoi hän päättävästi. — Menkää! Ja jos löydätte hänet ja onnistutte pakenemaan, niin muistakaa Froment'ia Nîmes'istä.
— Takaoven kauttako? kysyin.
— Niin — ottakaa tämä, vastasi hän vetäisten pistoolin taskustaan ja painaen sen käteeni. — Joutukaa, ja nyt täytyy minunkin jo mennä. Onnea matkalle, herra kreivi, ja hyvästi! Niin, haukkukaa te vain, mokomat koirat, lisäsi hän katkerasti. — Vielä on härkä jaloillaan, ja vielä se puskee muutamia teistä kuoliaaksi, ennenkuin sen voitatte.
Kahdeskymmeneskolmas luku.
Tuhatvuotinen valtakunta.
Näillä sanoilla työnsi hän minua ovea kohti, josta pääsi sisempään etehiseen ja takaportille, ja ollessani tietoinen siitä, että jokainen hukattu hetki voi olla hengen vaarallinen, että talo jonkun minuutin kuluessa voi olla piiritetty ja kaikki pakenemisen mahdollisuus estetty, olisi luullut etten empien viivähtäisi.
Ja kummiakin sitä tein. Froment'in puoluelaisten päävoima oli kiiruhtanut ylös taloon, jonka katolta ja ikkunoista he ampuivat. Itse seisoi hän yksin keskellä lattiaa, yksin ja nähtävästi syviin ajatuksiin vaipuneena, muutamat niistä, joilla oli vihreitä nauhoja, ja jotka näyttivät olevan rohkeimpia hänen joukostaan, olivat kokoontuneet ryhmään telkityn oven eteen. Huoneen synkkä valaistus, telkityt ikkunat ja Froment'in yksinäinen asema, kun hän seisoi siinä keskellä lattiaa, liikutti minua niin, että astuin askeleen häntä kohti. Silloin katsahti hän ylös; kasvonsa synkistyivät ja melkein raivokkaalla liikkeellä hän viittasi minua menemään. Nyt tajusin, ettei minulla ollut sijaa hänen ajatuksissaan, ettei hän tällä hetkellä, jolloin se rakennus, jota hän niin huolellisesti ja uskaliaasti oli rakentanut, särkyi pirstaleiksi, ajatellut meitä, vaan niitä, jotka olivat luvanneet häntä auttaa, mutta nyt pettivät, niitä, jotka eivät kyllä kauniita lupauksia säästäneet, mutta nyt jättivät hänen yksin pulasta suoriutumaan. Ja minä menin. Mutta näytti siltä että tuosta lyhyestäkin epäröimisestä saisin kärsiä. Muutamien askelten päässä oli se matala ovi, jota Froment neuvoi minulle; se oli tehty muuriin, pääportaitten juureen. Eräs mies oli siihen juuri panemassa viimeistä salpaa. Huusin häntä avaamaan ovea.
— Avaa! Avaa! Minun täytyy päästä ulos!