— Hyvä Jumala, se on jo liian myöhäistä! vastasi mies synkistyvin katsein.
Rohkeuteni masentui, pelkäsin hänen olevan oikeassa. Mutta hartaasti pyydettyäni otti hän kumminkin pois salvat ja avasi oven.
Mies tähysteli oven raosta pitäen pistoolia kädessään, Ovi johti ahtaasen solaan, joka, Jumalan kiitos, vielä oli tyhjä. Mies päästi vitjat ha'asta, työnsi minut ulos ja ärjäsi: — Vasemmalle! Päiväpaisteen häikäisemänä käännyin osoitettuun suuntaan; kuulin oven takanani läjähtävän kiinni ja vitjain helinän kun ne pantiin paikoilleen.
Välillä olevat talot estivät rahvaan joukon kirkunan ja laukauksien paukkeen selvästi kuulumasta, mutta kun paljain päin ja pistooli kädessä riensin solaa pitkin, kuulin kolinaa takanani, siitä älysin päällekarkaajain tunkeutuneen solaan sen vastaisesta päästä, ja että jos hetkenkään vielä olisin empinyt, olisi pako jo ollut myöhäistä.
Asemani oli sittenkin kyllin epäilyttävä, melkeinpä toivoton. Ollen yksin ja outo kaupungissa, hatuttomin päin, ilman mitään puoluemerkkiä, ja tietämätön katujen suunnasta, voin milloin hyvänsä tavata toisen tai toisen puolueen jäseniä. Hämärästi aavistin, että Kapusiinilaiskirkko kenties oli sama, jossa rouva Catinot'n kera olin käynyt, ja ensimäinen ajatukseni oli koettaa päästä sille pääkadulle, jonka varrella hänen talonsa oli. Mutta se ei ollut niinkään helppoa; sola, jossa olin, johti vain toiseen samanlaiseen kapeaan, synkkään solaan. Siihen päästyäni, käännyin hiukan aprikoituani vasempaan, mutta en päässytkään monen askeleen päähän ennenkuin takanani jo kuulin pyssyn laukauksia ja käännyin heti takasin. Kiiruhdin vastaiseen suuntaan ja jouduin kohta pieneen ahtaasen pihaan, josta nähdäkseni ei ollut toista uloskäytävää. Seisoin siinä tuokion läähättäen; se ajatus, että seisoessani tässä toimettomana, kenties ne, joita etsin, saisivat surmansa kun en päässyt auttamaan, teki minut melkein mielettömäksi.
Olin juuri kääntymäisilläni takaisin, aioin koettaa päästä vimmatun joukon sivu, kirkunaa kuulin jo takanani, kun äkkiä huomasin avoimen ikkunan muutaman pihaa ympäröivien talojen alakerrassa. Ikkuna oli matalalla, ja tuokiossa päätin kiivetä siitä sisään, sillä täytyihän talosta päästä ulos kadulle. Juoksin pihan poikki, tartuin ikkunalautaan ja hyppäsin sisään, keikahdin kumoon tuolille ja siitä lattialle.
Aivan loukkaantumattomana kavahdin seisaalleni; samassa kuului parahdus, ja näin edessäni naisen, tytön, joka kalpeine, kauhistuneine kasvoineen tuijotti minuun. Hän oli maannut polvillaan vuoteen vieressä luultavasti rukoilemassa ja minä olin melkein pudonnut hänen päällensä. Kun nousin seisaalleni, kiljahti hän kimeästi, mutta minä pyysin häntä Jumalan nimessä vaikenemaan.
— Ovi! ovi! huusin minä. — Näyttäkää minulle vain missä ovi on! Minä en aio kellekään mitään pahaa tehdä.
— Kuka te olette? kysäsi hän katsoen minuun suurilla säikähtyneillä silmillään.
— Hyvä Jumala! Eihän se mitään merkitse! huusin rajusti. — Sanokaa vain missä ovi on! Ovi, josta kadulle pääsee!