— Ja mitä se olisi?
— Että neiti de St. Alais on sisareni.
— Oh!
— Ja että te, olipa syy sitte teidän eli ei, eilen illalla loukkasitte häntä kahden sadan ihmisen edessä. Sen unohdatte, herra kreivi.
— Minäkö loukkasin häntä? puhkesin uudelleen sanomaan. Olimme väistyneet muutaman askeleen ovesta ja seisoimme katsellen toisiamme vihasta leimuavilla silmillä. — Ja kuka oli syypää siihen? — Te annoitte minun valita — ei, te suorastaan pakoititte minut joko loukkaamaan häntä eli luopumaan periaatteista, joissa minut on kasvatettu ja jotka —
— Periaatteista! huudahti Louis ankarammin kuin ennen. — Mitä merkitsevät oikeastaan periaatteet. Suokaa anteeksi, näen että pahoitan teitä! Vaan minä en ole vähääkään filosoofi, enkä minä voi ymmärtää miestä, joka —
— Uhraa jotain periaatteittensa vuoksi, keskeytin kylmästi. — Ei, herra, sen kyllä uskon. Jos ei mies osaa pitää kiinni ystävistään, ei hän myöskään osaa pysyä periaatteilleen uskollisena. Yhteen niinkuin toiseenkin vaaditaan enemmän pontta kuin pelkurilla on.
Louis kalpeni ja katsoi minuun omituisella silmänluonnilla.
— Vaiti, monsieur, sanoi hän - ehdottomasti, niinkuin näytti. Ja samalla värähtivät kasvonsa kuin kovasta tuskasta.
Vaan minä puhisin kiukusta. — Enemmän kuin pelkurilla on, toistin. Ymmärrättekö, herra kreivi? Vai tahdotteko, että menen saliin ja kerron sen kaikille.