— Minä en koskaan epäillyt että te ette lopullisesti kumminkin yhtyisi meihin, sanoi hän melkein suopean ystävällisesti. — Ja jos tahtoisin olla ilkeä, niin minulla olisi teille paljonkin sanottavaa. Mutta nyt kun jälleen olette luoksemme palannut, niin olkoot kaikki entiset unhoitetut. Hänen majesteettinsä on niin hyvä, että — mutta missä ovat toiset? Emmehän voi jatkaa ilman heitä!
Hän silmäili ympärilleen, kasvoissa entinen käskevä ilme. — Missä herra de Gontaut on? Louis, eikö herra de Gontaut jo ole tullut? Hänhän lupasi todistaa aviosopimusta.
Louis, joka lääkärin ja isä Benoit'n kera seisoi muutaman suljetun ikkunan luona, vastasi tukehtuvalla äänellä, ettei hän vielä ollut tullut.
Rouva näytti huomaavan jotakin outoa poikansa äänessä ja käytöksessä, sillä hän katsoi levotonna yhdestä toiseen ja kysyi: — Eihän vain mitään liene tapahtunut?
— Ei ole, ei ole, kaiketi hän kohta tulee, vastasi Louis.
Mutta hänen levottomuutensa ei asettunut. — Entä Viktor? eikö hänkään ole tullut? Louis, oletko aivan varma ettei mitään ole tapahtunut?
— Äiti, äiti, te saatte kohta tavata häntä, sanoi Louis tukehdutetulla nyyhkytyksellä ja kääntyi pois kauhistusta osoittavalla liikkeellä, jonka rouva varmaan olisi huomannut elleivät vuoteen uutimet olisi estäneet häntä näkemästä.
Hän tosin ei nähnyt poikaansa, mutta Louisin käytös olisi kumminkin herättänyt epäluuloa jokaisessa järjillään olevassa ihmisessä. Mutta samassa kun Louis lausui viimeiset sanansa kiintyi rouva St. Alais'n katse taas minuun, ja se avuton tuska, joka hetkeksi synkisti hänen kasvojaan, hälveni niinkuin pilvi haihtuu kirkkaalta kevättaivaalta. Hän otti taas viuhkansa ja katsoi iloisesti minuun.
— Kuulkaapa, herra kreivi, sanoi hän, — minä näin niin kummallisia unia viime yönä — vai oliko se sairaana ollessani, Denise? Mutta eihän se vaikuta mitään asiaan. Näin kaikenlaisia kauheuksia unissani — että linnamme ja talomme Cahorsissa oli poltettu, että meidän täytyi paeta Montaubaniin tahi Nîmes'iin, ja että herra Gontaut oli murhattu ja että kansa oli tarttunut aseisin. Ikäänkuin kuningas senlaista suvaitsisi, jatkoi hän naurahtaen, ja huokasi samassa tuskallisesti. — Ikäänkuin mikään senlainen olisi mahdollistakaan. Kirkosta näin vielä hullumpaa unta, sanoi hän kurpistaen kulmiaan ja tehden kärsimättömän liikkeen viuhkalla, — mutta sen olen aivan unohtanut. Kaiken kauheimmallaan ollessa minä heräsin. Se oli kaikki niin hullunkurista ja niin mieletöntä että nauraisitte itsenne kuoliaaksi, jos vain muistaisin kertoa kaikki. Muistaakseni voi kahden punakantaisen kengänkoron takia saada niskaansa kuolemantuomion, ja ihojauhot ja kaunistuslaastari tekivät ihmisen rikolliseksi.
Hän vaikeni. Viuhka putosi kädestä ja hän silmäili levotonna ympärilleen.