— Luulenpa — luulenpa etten ole oikein terve, sanoi hän muuttuneella äänellä ja tuskan ilme vääristi kasvoja — näki selvästi että hän kärsi kovia tuskia. — Louis, valitti hän, — missä kirjurikin lienee? Voisihan hän sillä aikaa julkilukea avioliittosopimuksen. Kai Viktor ja herra de Gontaut kohta tulevat. Missä hän on? kysyi hän tuimasti.
On helppo sanoa, että meidän olisi tullut paremmin osaamme näytellä, mutta tuo kohtaus oli niin kauhea ja surullinen, että mielenliikutus sai meidät, jotka jo sinä päivänä olimme niin paljon kokeneet, valtoihinsa. Denise peitti kasvonsa ja vapisi niin että tuolikin, jolla hän istui, liikkui, Louis kääntyi väristen pois ja minä seisoin äänetönnä ja liikkumattomana vuoteen päässä. Tällä kertaa lääkäri, nuori, laiha tummanverevä mies vastasi puolestamme.
— Paperit ovat viereisessä huoneessa, rouva, sanoi hän vakavasti.
— Mutta ettehän te ole herra Pettifer? vastasi rouva St. Alais ärtyisesti.
— En, rouva, herra Pettifer oli niin sairas ettei hän voinut lähteä kotoaan.
— Mutta hänellä ei ole oikeutta olla sairas! huudahti rouva ankarasti. — Pettifer sairaana kun neiti de St. Alais'n avioliittosopimus on allekirjoitettava! Mutta on kai teillä paperit täällä?
— Ne ovat viereisessä huoneessa.
— Tuokaa ne sitten tänne! Tuokaa ne! sanoi hän levottomasti silmäillen meitä vuorotellen. Hän liikahti ja huokasi ikäänkuin kovissa tuskissa. — Mutta missä on Viktor? jatkoi hän kärsimättömästi. — Minkätähden hän ei tule?
— Luulin kuulevani hänen tulevan, sanoi Louis äkkiä. Se oli ensi kerran kuin hän vapaasta tahdostaan puhui, äänessään oli kummallinen sointu. — Minä menen katsomaan, sanoi hän mennen ovea kohti ja sivumennen viitaten minua jäljestä tulemaan.
Mutisin anteeksipyynnön ja seurasin häntä.