— Aateliskokous Cahors'issa, lausui hän kiireisesti, on siis hyväksynyt kirjoituksen, jolla puolustamme etujamme ja oikeuksiamme. Kreivi de Saux on ainoa vastalauseen tekijä. Kirjoitus lähetetään kuninkaalle.
— Vastustan! huusin jälleen.
— Siitä on jo mainittu, sanoi puheenjohtaja pilkallisesti, ja taas kajahti huone naurusta ja hyvähuudoista. — Kirjoitus lähetetään asianomaiseen paikkaan. Se on päätetty.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli huone niinkuin taikakäskystä entisellään. Paikoiltaan lähteneet tulivat takaisin, ikkunoiden sulkijat palasivat, muutamat lähtivät tiehensä, ja puheenjohtaja jatkoi jonkun ihka tavallisen asian esitystä. Myrskyn jäljet olivat poistetut, kädenkäänteessä vallitsi huoneessa taas tyyni arvokkaisuus. Myös mitä minuun itseenikin tuli, sillä yksinäisemmäksi ja hyljätymmäksi kuin ennen olin, en enää voinut tulla. Ennen oli minulla kuitenkin koston ase tiedossa, vaan nyt ei ollut enää. Olin tähdännyt nuoleni ja istuin siinä nyt onnettomana ja hiljaisuuden painamana ja vihamielisten kasvojen ympäröimänä. Mutta samalla kuin alakuloisuuteni lisääntyi, kasvoi ylpeyteni. Ja vaikka halusin lähteä tieheni, en tahtonut liikahtaa paikaltani, en edes ympärilleni katsoa.
Katkeraa oli ajatella ettei teoistani ollut mitään hyötyä, että olin kärsinyt luulotellun asian edestä ja olin ollut itsepäinen tyhjän tähden. Nyt kuin oli liian myöhäistä, huomasin että olisin voinut pysyä mielipiteessäni ja kuitenkin mukautua; olisin voinut lausua ajatukseni, mutta sitten taipua enemmistön mukaan.
Olipa sen laita kuinka tahansa, niin oli asia nyt tehty ja arpa heitetty. Olin noussut säätyäni vastaan ja luopunut oikeudesta heidän ystävyyteensä. En kuulunut enää heidän joukkoonsa. Ja tuskinpa oli näköhäiriö että ne, jotka astuivat ohitseni, vetivät takinliepeet lähemmä itseään ja kumarsivat jäykästi niinkuin vieraalle.
En tiedä miten kauan olisinkaan kärsinyt tuskallista tilaani, heitetyitä loukkauksia ja kohteliaisuutta, joka koski vielä syvemmin, ennen kuin sain rohkeutta lähteä pois, jos ei ulkonainen tapaus olisi häirinnyt lumousta. Muudan palvelija toi minulle kirjeen. Avasin sen vapisevin sormin vihaisten katseiden ristitulessa. Se oli Louis'lta:
"Jos teillä on hitunenkaan kunniantuntoa niin tulette paikalla puutarhaan kartanon takana. Tehkää se niin voitte vielä kantaa ylimyksen nimeä. Mutta kieltäytykää tahi lykätkää taistelu vaikkapa vaan kymmenenkään minuuttia tuonnemma, niin minä julistan häpeänne koko Quercy'lle. Se ei saata enää olla herra kreivi Adrien du Pont de Saux, joka pitää hyvänään korvapuustin!"
Luin kirjeen kahteen kertaan palvelijan vieressä odottaessa. Sanat tuntuivat niin julmilta ja sydämettömiltä, ja ivallinen vaatimus oli melkein raa'an selvä. Vaan sittenkin pehmeni sydämeni sitä lukiessa ja kyyneleet tunkivat silmiini. Tällä kertaa ei Louis voinutkaan minua narrata. Tuo kirje, joka oli niin vieras hänen luonteelleen, koetus houkutella minut ulos pelastaakseen vielä armottomimmista vastustajista, oli liian läpikuultava minua pettääkseen, ja silmänräpäyksessä oli jääkuori sydämestäni sulanut. Istuin yksin, vaan en enää aivan hyljättynä. Saatoin jälleen kohottaa pääni pystyyn, sillä omistin ystävän. Muistin, että olinhan sentään Adrien du Pont de Saux ja viaton pahempaan rikokseen kuin että olin Quercy'ssä puoltanut mielipiteitä, joita suvut Lamotte, Mirabeau, Liancourt ja Rochefoucauld puolustivat maakunnissaan, viaton kaikkeen muuhun paitsi että seisoin oikeuden puolella.
Mutta palvelija odotti. Otin paperipalasen pöydältä ja kirjoitin vastaukseksi: "Adrien ei tappele Louis'n kanssa siitä syystä, että St. Alais löi Saux'ta."