— Mutta onhan siellä ollut rauhallista niin monta vuotta?
Tähän kysymykseen ei voinut mitään vastata. St. Alais istuutui jälleen ja kaikki muut olivat mykkiä hämmästyksestä. Ei saattanut ajatellakaan parempaa selitystä äskeiseen keskusteluun. Aatelisto oli uneksinut oikeuksistaan ja heräsi näkemään Pariisin tulessa, sotajoukon ilmi kapinassa ja lain ja järjestyksen vaarassa.
Vaan St. Alais ei ollut se mies, joka hevillä luopui saavuttamastaan johtajan asemasta. Hän nousi jälleen pystyyn ja muistutti tulisella puheella läsnäolevia Frondenin päivistä.
— Samallaisena kuin silloin on Pariisi nytkin! lausui hän. Oikullisena ja kapinallisena ja mahdottomana lahjoilla taivuttaa, vaan kuitenkin aina nälän pakolla mahdollinen valloittaa. Olkaa huoletta! Lihava porvari ei tule kauvan toimeen ilman Gonesse'n nisua eikä Juomaveikko ilman Arbois'n parasta viiniä. Antaa heidän paastota vähän aikaa, niin kyllä hupsu viisastuu ja uppiniskainen talttuu. Luuletteko heidän kansalaiskokouksensa ja tunnusmerkkinsä, pormestarinsa ja kenraalinsa voivan kauvankin vastustaa järjestettyjä joukkoja, kuningasta, aatelistoa, papistoa — koko Ranskan maata? Ei, herrani, se on tuiki mahdotonta. Pariisi koetti syöstä valtaistuimelta suuren Henrikin ja ajaa maanpakoon Mazarin'in, vaan täytyi lopuksi nuoleksia heidän kenkiäänkin. Samaten käy nytkin, vaan meidän täytyy pysyä koossa kuin yksi mies. Meidän täytyy estää näitä vallattomuuksia laajemmalle leviämästä. Kuninkaan tehtävä on käskeä, kansan totella. Niin on aina ollut ja on loppuun asti oleva.
Hän ei puhunut pitkälti, vaan sanansa uhkuivat voimaa ja ne lausuttiin oikeaan aikaan. Suuri enemmistö, joka ei koskaan ole varustettu suuremmalla mielikuvituksella kuin tarvitaan kuvittamaan tulevaisuuden menneisyyden väreillä, oli kohta vakuutettu näiden johtopäätösten pätevyydestä ja harvat tarkkanäköisemmät, jotka vaistomaisesti eli järjen perusteilla tunsivat, ettei nykyoloilla ollut vertaa Ranskan historiassa, tempasi hänen luottamuksensa mukaansa. Innokkailla kättentaputuksilla palkittiin viimeisiä sanoja ja kaikki riensivät suurella melulla ovea kohti. Oltiin uteliaita näkemään ja kuulemaan, mitä oli tekeillä, vaikka oli hyvin luultavaa, ettei saataisi kuulla enempää kuin jo tiedettiin.
Olin itse saman tunteen vallassa ja kiiruhdin unohtaen osani päivän kinastuksissa niinkuin muutkin ovelle. Bastilji hävitetty? Kuvernööri surmattu? Pariisi roistoväen vallassa. Tällaiset tiedot olivat omiaan hämmentämään kaikki ajatukset ja saattamaan unhotuksiin tuoreimmatkin tapahtumat. Toiset näyttivät olevan hetken kiihtymyksessä yhtä lyhytmuistisia ja minä työntäydyin ulos heidän joukossaan.
Ovella satuin kuitenkin varomattomasti työkkäämään nuorta Harincourt'ia. Hän käänsi päätään, huomasi kuka häneen oli koskettanut ja tahtoi pysähtyä. Mutta hän luisui virran mukana, mukisten jotain käsittämätöntä. Aavistin kuitenkin tarkoituksensa ympäröivien pilkallisista katseista. Mietin juuri miten parhaiten suoriutuisin siitä, joka minua odotti, kun torille ehdittyämme siellä kohtaava näky veti kaikki ajatukset puoleensa.
Enkä minä ollut ainoa, joka tyrmistyin sen näön edessä. Vasta saamien tietojen valossa sillä oli erikoinen merkitys. Emme olleet vielä tottuneet laumakokouksiin hyvässä Ranskassamme. Vuosisatojen kuluessa oli yksi mies, kuningas, kardinaali tahi piispa ollut vallassa ja hänen edessään oli kansa kutistunut kokoon, kumartanut ja kadonnut.
Nyt näimme edessämme uuden päivän koiton. Ellemme olisi tienneet sitä, minkä tiesimme — tärkeitä uutisia nimittäin — ja jos ei kansa olisi tiennyt niitä, olisi kenties sen käytös ja sen vaikutus meihin ollut toisellainen. Mutta nyt ei ihmisjoukko, joka täytti torin laidasta laitaan ja seisoi äänetönnä, valppaana ja uhkaavana, väistynyt tuumaakaan, jota vastoin me peräydyimme hämmästyneinä, katsellen toisiamme ikäänkuin tutkiaksemme toistemme ajatuksia.
Yllämme kohosi mahtava holvi, jonka varjosta juuri astuimme. Joukossamme oli monta, jonka moittiva katse oli pannut talonpojat pelosta vapisemaan. Nyt oli silmänräpäyksessä asema muuttunut ikäänkuin Pariisi'sta tulleet uutiset olisivat saattaneet yhteiskunnan perustuksia myöten horjumaan. Kansa torilla ei vavissut. Äänetönnä se mittaili meitä katseillaan. Vaan ei siinä kyllin. Se ei näyttänyt tahtovan antaa meille tilaa. Edellä kulkeneet koettivat tunkeutua pitkin seinuksia ravintolan luo. Me, jotka tulimme jälkijoukossa näimme sen ja se pani miettimään. Olimme tosin koko maakunnan aatelisto, mutta meitä oli ainoastaan kaksisataa ja ravintolan ja meidän välillä, hevosiemme, palvelijaimme ja meidän välillämme seisoivat nämä synkät, uhkamieliset tuhansiin nousevat laumat.