Oliko ihme, että tämä näky karkoitti ajatuksistani Harincourt'in ja hänen aikeensa. Tuijotin eteeni, ja hän teki samoin, myös unohtaen minut. Meidän täytyi työntäytyä torille, vaikka vastenmielisesti ja yksitellen, kunnes muodostimme kapean ketjun, joka luikerteli väkijoukon syrjää. Se oli kansan ensimäinen voitto Cahors'issa ja etuoikeutettujen ensimäinen tappio. Pari sanaa — Bastilji on hävitetty — oli yhdistänyt eri ryhmät ja muodostanut sen, minkä nyt näimme: kansan.
Sellaisissa oloissa ei tarvittu kuin pikkuruikkunen kipinä räjähdystä aikaansaamaan ja se kipinä tuli. Herra de Gontaut, pitkä laiha mies, joka muisti edellisen kuninkaan ensimäiset hallitusvuodet, kulki edelläni. Hän liikkasi ja piti sentähden tavallisesti palvelijan itseään taluttamassa. Tänään ei ollut palvelijaa saapuvilla ja häntä rasitti kovin kun täytyi kiertää tori sen sijaan että olisi päässyt suoraan sen poikki. Hän ei koettanutkaan tunkeutua väkijoukkoon ja kaikki olisi sentään mennyt hyvin, ellei muuan mies olisi, mahdollisesti vahingossa, työkännyt jalallaan paroonin keppiä. Tämä kääntyi kuin salama päin, rypisti tuimasti kulmiaan ja löi miestä.
— Pois tieltä, lurjus, huusi hän ja nosti keppinsä toistamiseen. —
Jos minä saisin teidät käsiini, niin kyllä pian —
Silloin mies sylkäsi vasten hänen kasvojaan.
Herra de Gontaut kirosi ja löi raivostuneena miestä kaksi, kolme kertaa, en tiedäkään miten monasti, vaikka olin vaan parin askeleen päässä. Mies ei yrittänyt puolustautumaan, vaan vetäytyi takaperin säikähtäen vanhan paroonin raivoa. Vaan takana olevat työnsivät hänet eteenpäin huutaen: "Ettekö häpeä vähän! Pois aatelit! Pois aatelit!" Hänet survaistiin herra de Gontaut'n päälle ja tämä kaatui maahan.
Se tapahtui niin äkkiä, että vaan lähinnä olevat, St. Alais, Harincourt ja minä, näkivät hänen kaatuvan. Kansa ei luultavasti tarkoittanut pahaa, sillä se ei ollut vielä kadottanut kaikkea kunnioitusta aatelistoa kohtaan. Vaan korvissani soi vielä uutinen de Launay'n murhasta, minä luulin, että he aikoivat surmata hänetkin ja hyökkäsin, nähdessäni vanhan päänsä vaipuvan maahan, apuun.
St. Alais ennätti ennen. Raivolla, joka veti vertoja paroonin vimmalle, iski hän hyökkääjää kepillään, niin että mies singahti takaisin väkijoukkoon. Auttoi sitte jaloilleen herra de Gontaut'n, veti miekkansa ja sai muutamilla taitavilla iskuilla muodostetuksi vähän aukkoa ympärilleen ja työnnetyksi kiroilevan ja sadattelevan joukon taaemmaksi.
Valitettavasti hän sattui koskettamaan miekallaan erästä miestä. Tämä ei loukkautunut ensinkään, vaan vaipui kauheasti ulvahtaen maahan, ja samassa muuttui kansan käytös. Huudot venyivät kiljunnaksi, joku heitti kepillä markiisia rintaan. Hän tyrmistyi hiukan ensin, vaan heittäytyi seuraavassa silmänräpäyksessä miehen päälle ja olisi lävistänyt hänet miekallaan, ellei hän olisi paennut ja kansa voitonriemulla ympäröinyt häntä. St. Alais hillitsi itsensä, huusi heille pilkkasanan ja pisti miekan tuppeensa.
Vaan niin pian kun hän kääntyi selin, heitettiin häntä kivellä päähän. Hän horjahti ja kaatui. Ja muutamat miehet syöksyivät riemuhuudolla esille, polkeakseen hänet maahan.
Nyt kuvastivat katseet pahaa, paljastettu miekka oli pannut veret kuohumaan. Harincourt kaatoi etumaisen, mutta se vaan kiihoitti heitä. Harincourt viskattiin syrjään ja lauma syöksi uhrinsa kimppuun.