Samassa heittäydyin väliin. Tulin juuri ajoissa, ennätin työntää pari miestä takaisin, huutaen: "Hävetkää! Hävetkää!" Mutta sitte olisi minulle kai käynyt yhtä huonosti kuin St. Alais'lle eikä avustani olisi ollut mitään hyvää, elleivät olisi viime hetkessä, kun tusina käsiä jo ojentui kiinni tarttumaan, tunteneet minua. Seppä Buton, joka oli aivan eellimmäisiä, huusi nimeni ja kääntyi kädet levällään joukon eteen. Vaikka hänellä oli jättiläisvoimat, oli niin ja näin että sai virran pysähtymään ennenkun käsittivät ja kuulivat hänen hurjat huutonsa. Pari muuta miestä oli myös tuntenut minut ja kansa vetäytyi takaisin. Muutamat huusivat: "Eläköön Saux! Eläköön kauvan kansan ystävä!" Eri haaroilla tartuttiin siihen ja viimein kaikui koko tori yhtenä huutona.
En vielä tietänyt, miten häilyväistä kansa on, ja että "vive" sanasta on vaan askel "à bas" tuomioon, mutta vaikka halveksinkin itseäni siitä, täytti sydämmeni riemu sillä hetkellä.
"Eläköön Saux, kansan ystävä!" Vertaiseni olivat pilkanneet minua ja työntäneet luotaan, mutta kansa, kansa, joka tänään oli muuttunut aivan toisellaiseksi, saanut uutta eloa suoniinsa kahdesta sanasta "Bastilji hävitetty" — kansa piti minua ystävänään. Huutaessani vielä heille, koettaessani saada heitä vaikenemaan, selvisi minulle äkkiä, mitä se oikeastaan merkitsi: valtaa ja mahtia. "Eläköön Saux! Kauvan eläköön kansani ystävä!" Nämä huudot täyttivät ilman, ne kimmahtivat takaisin tuomiokirkon seinistä; ne ikäänkuin tempasivat minut ylös maasta ja kohottivat paremmaksi ja suuremmaksi ihmiseksi.
Mutta kun käännyin, kohtasin St. AIais'n katseen ja vaivuin takaisin maahan. Hän oli noussut jaloilleen, vihasta kalpeana, ja puisteli nenäliinalla tomua takistaan. Veri vuoti haavasta päässä, vaan hän ei sitä huomannut, tuijotti vaan minuun niin läpitunkevasti ja tuimasti kuin olisi tahtonut lävistää sieluni. Kun sain melun vähän taukoamaan, sanoi hän epävarmalla äänellä:
— Jos ystävänne nyt ovat lopettaneet leikkinsä, niin saamme ehkä lähteä kotiin, herra Saux?
Änkytin jotain vastaukseksi ja käännyin jälkeensä, vaikka matkani kulki aivan päinvastaiseen suuntaan. Veljekset Harincourt ja herra de Gontaut olivat ainoat, jotka meitä seurasivat. Muut kokouksessa olleet olivat joko päässeet pakenemaan eli katselivat kahakkaa porttikäytävästä, eroitettuina meistä elävällä muurilla. Tarjouduin taluttamaan herra de Gontaut'ta, vaan hän kieltäytyi kylmällä kumarruksella ja nojautui Harincourt'in käsivarteen. Ja käännyttyäni markiisin puoleen, selitti tämä tylyllä hymyllä, etteivät tarvinneet enää apuani.
— Kenties tahdotte antaa käskyn, että päästävät meidät rauhassa menemään, niin se kyllä riittänee, sanoi hän purevasti.
Kumarsin vastaamatta; hän kumarsi jäykästi ja kääntyi menemään. Mutta väkijoukko oli joko oivaltanut, että välimme oli huono, tahi ei pitänyt käytöksestään, sillä se nosti kamalan melun paikalla kun hän yritti lähteä ja sinkautteli kiviä jälkeen huolimatta Buton'in estelyistä. Markiisi oli seuralaisineen ennättänyt noin kymmenen kyynärää, kun väki alkoi tunkea heidän päälleen. Eivätkä he voineet, herra de Gontaut kun oli haittana, ryhtyä mihinkään. Näin St. Alais'n seisovan vanhan ylimyksen suojana, veren virratessa pitkin kopeita kasvojaan. Riensin jälkeen; väki väistyi kohta tieltäni ja jälleen kaikuivat eläköön-huudot ja tori oli kuin rauhaton meri, kuohuna huiskavat liinat.
Herra de St. Alais kääntyi minuun. Hän saattoi yhä vielä hymyillä, hillitsi ihmeteltävällä lujuudella hämmennyksensä ja muutti samalla käytöstapaa.
— Pelkäänpä, että meidän sittenkin täytyy vaivata teitä, sanoi hän kohteliaasti. Parooni ei ole enää nuori ja väkenne on hiukan kovakouraista, herra kreivi.