— Mitäpä minä voin tehdä? vastasin kylmästi. Minulla ei ollut sydäntä jättää heitä oman onnensa nojaan, mutta yhtä vähän minua halutti ottaa niskoilleni kuormaa, jonka hän olisi sille sälyttänyt.
— Saattakaa meidät kotiin, vastasi hän melkein hyväntahtoisesti, otti esille nuuskarasiansa ja pisti nenäänsä nuuskaa.
— Jos luulette siitä olevan mitään hyötyä.
— On kyllä, vakuutti St. Alais. Tiedättehän, herra kreivi, että joka minuutti syntyy ja kuolee yksi ihminen. Uskokaa pois — kun kuningas kuolee, syntyy kohta toinen hänen sijaansa.
Sisuani viilsi pureva iva, joka hymyili vastaani silmistään, vaan kun en voinut muuta kuin myöntyä, kumarsin ja seurasin heitä. Kansa avasi meille kohta tien ja me poistuimme hurraa-huutojen ja sadatusten seuraamina. Olin aikonut saattaa heitä vaan torin päähän ja sitte syrjäkatua palata ravintolaan, mutta osa väkijoukosta tuli perässä ja esti sen. Ennenkun tiesinkään olimme St. Alais'n portilla pauhaava joukko kintereillämme.
Rouva ja neiti seisoivat parin kamarineitsyen kanssa balkongilla ja portilla oli ryhmä pelästyneitä palvelijoita. Huomattuaan meidät riensi rouva alas ja tuli portille, josta palvelijat väistyivät etemmäksi. Hän silmäili kummissaan vuoroin meitä ja vuoroin väkijoukkoa. Huomasi sitte, että St. Alais'n pitsirinnusta oli kaikki veressä ja kysyi huolestuneena, oliko hän haavoitettu.
— Ei, rouva, vastasi poika. Mutta onnettomuudeksi kaatui herra de
Gontaut.
— Mitä siellä on tapahtunut? Kaupunkihan on ihan mieletönnä. Vähän aikaa sitte kuului kauheaa melua ja palvelijat kertoivat jonkun hassun jutun Bastiljista.
— Joka on tosi.
— Mitä? Että Bastilji —