— On hävitetty roistoväeltä ja että herra de Launay on surmattu.
— Mahdotonta! huusi rouva säihkyvin silmin. — Niin vanha mies!
— Se on totta, vastasi St. Alais kiusallisella kohteliaisuudella, kunnianarvoisa roskaväki ei juuri tee eroa henkilöillä. Onneksi — kääntyen minuun ja hymyillen tavalla, joka ajoi kuumat veret kasvoilleni — ovat sen johtajat viisaampia ja varovaisempia.
Rouva ei kuunnellut viime sanoja, ei ajatellut muuta kuin kauhunsanomaa Pariisista. Poskensa paloivat, silmät olivat vesissä. Hän oli tuntenut de Launay'n.
— Mutta kuningas rankaisee rikolliset! Kurjat, kiittämättömät olennot! Ne ovat kaikki vedettävät hirsipuuhun!… Kaiketi on jo kuningas rangaissut heitä.
— Sen hän kyllä pian tekee, ellei jo ole tehnyt, vastasi St. Alais. Mutta kuten voitte ymmärtää ovat asiat nykyään aivan mullin mallin. Ihmiset ovat suunniltaan eivätkä tunne enää omaa itseään. Meillä oli pieni ikävä seikkailu taannoin. Herra de Gontaut'ta pitelivät hiukan pahasti enkä minäkään päässyt ehjin nahoin pelistä. Jos ei herra de Saux'lla olisi sellainen valta väkeensä, olisi meille voinut käydä hyvinkin pahoin.
Rouva tuijotti minuun värähtämättä ja kun hän alkoi käsittää asian laidan, näytti hän kohmettuvan jääksi. Valo katosi kasvoiltaan ja katse muuttui ankaraksi. Näin vilaukselta neidin säikähtyneet silmät, jotka pilkistivät äidin olan yli, ja palvelijoiden uteliaat naamat. Vihdoin kysäsi rouva: "Kuuluvatko nämäkin sitte herra de Saux'n väkeen?" ja astui esiin osoittaen hurjaa laumaa, joka tarkasti meitä epäluuloisesti.
— Siinä on vaan muutamia, vastasi St. Alais ivallisesti, — henkivartijasto vain, madame. Elkää kuitenkaan puhuko kovin ankarasti hänestä, äitinäni on teidän kiittäminen häntä. Sillä herra de Saux pelasti, ellei juuri henkeni, niin kumminkin kauniin muotoni.
— Noidenko avulla? kysyi rouva terävästi.
— Pikemminkin noiden kynsistä, vastasi St. Alais nauraen. Sitäpaitse tarvitsemme ehkä parin päivän ajan hänen suojelustaan, jota hän ei tietysti voi meiltä kieltää, jos te sitä pyydätte.