Kiukku kiehui sydämmessäni, enkä voinut puolustautua myrkyllisiä sanoja vastaan. Ja koko ajan olivat rouva de St. Alais'n silmät minuun kiinnitetyt.
— Onko mahdollista, sanoi hän viimein, että herra de Saux tahtoo olla tekemisissä tuollaisten kanssa? — Ja hän osoitti syvästi halveksivalla liikkeellä kansajoukkoa. — Tuollaisten roistojen, jotka —
— Vaiti, madame, keskeytti markiisi yhtä halveksivasti. Nykyhetkellä ovat he meidän herrojamme ja herra de Saux on heidän herransa. Sentähden täytyy meidän —
— Meidän ei täydy! huusi rouva kivakasti. — Mitä ihmeitä?
Tahtoisitko, että minä rupeaisin neuvottelemaan katurahvaan kanssa?
Hylkyjen kanssa lokaviemäreistä? Ei ikään. Minulla ja minun omaisillani
ei ole mitään tekemistä petturien kanssa!
— Madame, huudahdin pakoitettuna puolustautumaan vääriä syytöksiään vastaan. Te ette tiedä mitä sanotte. Jos olinkin tilaisuudessa suojelemaan poikaanne, ei se tapahtunut niin kurjilla keinoilla kuin otaksutte.
— Otaksun! Tarvitseeko tässä otaksua, kun näkee nämä roistot talonsa edustalla? Sekö vaan on petturi joka huutaa: "Maahan kuninkuus!" Eikö sekin ole syypää, joka kylvää petollisia toiveita ja johtaa harhaan tietämättömiä, joka antaa viittauksia asioista, joita ei uskalla julkilausua ja viettelee sellaisella, jota ei voi varmasti luvata? Eikö se ole pahin pettureista? Teidän sietäisi hävetä, herra kreivi! Jos isänne —
— Tämähän on surkeaa! huudahdin.
— Niin onkin! keskeytti rouva katkerasti. On masentavan surkeata, että kuninkaan linnoitukset joutuvat roistoväen haltuun ja vanhat jalosukuiset miehet murhataan! On surkuteltavaa, että ylimykset unohtavat sukuperänsä ja alentuvat roskaväen veroisiksi! On surkeaa, että kuninkaan nimi poljetaan jalkain alle ja korusanoja asetetaan sen sijalle. Tämä kaikki on surkean surkeaa, mutta me emme suinkaan ole siihen syypäät, vaan te itse herra kreivi. Ja mitä teihin tulee, — jatkoi rouva astuen miesjoukon eteen, joka irvistellen kuunteli puhetta — niin neuvon minä teitä olemaan varuillanne. Tämä herra tässä on varmaan sanonut teille ettei Ranskalla enää ole kuningasta, ettei enää tarvitse maksaa veroa eikä ruununkappoja, että köyhät tulevat rikkaiksi ja kaikki yhdenarvoisiksi. No hyvä, uskokaa häntä, uskokaa omaksi vahingoksenne. On ollut maailman alusta olemassa köyhiä ja rikkaita, jalosukuisia ja talonpoikia, tuhlaria ja kitupiikkiä, ja Ranskalla on ollut kuningas myöskin. Mutta uskokaa häntä vaan, jos haluatte, uskokaa, kunhan menette tiehenne. Jättäkää tämä talo rauhaan, eli huudan palvelijani pieksämään teitä kuin koiria. Pois, pois, koirankoppeihinne menkää, sanon minä!
Hän potkasi jalkaa kiukuissaan — ja miehet luimivat tiehensä, ikäänkuin koirat, vaikka luonnollisesti tiesivät, ettei hänen uhkauksensa mitään merkinnyt. Se oli käsittämätöntä, mutta hetken kuluttua oli katu tyhjä. Samat miehet, jotka juurikaan olivat murhaamaisillaan herra de Gontaut'n ja jotka kivittivät St. Alais'ta, pakenivat naisen uhkausta. Kun viimeinen heistä oli kadonnut näkyvistä kääntyi rouva de St. Alais jälleen puoleeni heleä puna kasvoilla ja silmät liekissä.
— Pankaa tämä mieleenne, herra kreivi! Semmoista on uljas väkenne! Ja nyt soisin teidänkin poistuvan; tästä hetkestä on oveni teille suljettu. Minä en tahdo, minä en voi suosia kavaltajia — en minuuttiakaan.