Samalla halveksivalla viittauksella kuin äsken väkijoukon hän aikoi ajaa minutkin luotaan. Mutta minä en voinut lähteä mitään virkkamatta.
— Te olitte isäni ystävä, sanoin.
Hän rypisti kulmiaan vastaamatta.
— Kauniimmin olisitte tehnyt, jos olisitte auttanut eikä sortanut minua. Vaikka olisin uskollisin hänen majesteettinsa alamaisista, olette te pakoittanut minut kavallukseen. Pankaa se mieleenne, rouva markiisitar!
Käänsin heille selkäni ja lähdin katkeramielisenä astumaan poispäin.
Sillä välin oli väkijoukko haihtunut torilta, mutta täytti sen sijaan kaikki kadut. Joka paikassa seisoi juttelevia ryhmiä. "Bastilji" oli kaikkien huulilla ja ohi kulkiessani väistyi kansa syrjään ja tervehti nöyrästi. "Herra siunatkoon teitä, kreivi! Te olette kunnon mies!" kuului yhtä mittaa. Aamullinen levottomuus näytti menneen ohi, mutta päättäväisiä ja vakavia olivat kaikki kasvot.
Leipurit olivat sulkeneet myymälänsä ja kauppiaat puotinsa, vaikkei kello vielä ollut kahtatoista. Tyyni, peloittavampi kuin myrskyn edellä, oli levinnyt kaupungin yli. Kokouksen jäsenet olivat haihtuneet pikemmittäin, en ainakaan minä nähnyt ketään eikä kukaan minua häirinnyt; Bastiljin kohtalo oli syössyt minut heidän mielestään.
Hyppäsin hevosen selkään ja ratsastin kotiin, tapaamatta edes Louis'ta.
Totta puhuen oli minulla jo hyvä halu päästä kotiin neuvottelemaan sen ainoan ihmisen kanssa, joka pystyi antamaan ohjauksia tässä tukalassa asiassa. Näin selvästi edessäni kaksi tietä, toisen leveän ja tasaisen, vaikka vaarallisenkin, toisen kaidan ja kivisen. Markiisitar oli sanonut minua kansan tribuuniksi, Retz'iksi, Mirabeau'ksi! Kansa oli huutanut nimeäni ja tervehtinyt minua pelastajanaan! Ottaisinko vaipan vastaan? Antautuisinko tehtävään? Säätyläiseni olivat hyljänneet minut. Ottaisinko vastaan vaarallisen kunnian, jota oli minulle tarjottu, seisoisinko tahi sortuisinko kansan kanssa?
Kansan kanssa! Kuuluihan tuo kyllä kauniilta, mutta siihen aikaan se oli enemmän kuin nyt epämääräinen lausetapa vain, ja kysyin itseltäni, oliko kukaan, joka oli antautunut sen asiaa ajamaan, onnistunut mitään kelvollista aikaan saamaan. Leipäkapinaa, melskeitä, väkirynnäköitä — senlaisia, joissa de Launay'kin sai surmansa — niitä oli kansa kyllä osoittautunut voivansa matkaansaattaa, mutta pysyväisempiä etuja se ei ollut voittanut. Aina oli kuninkaalle jäänyt valta ja aatelille etuoikeudet. Voisiko nytkään käydä toisin?