Oli kyllä syytä otaksua nyt käyvän paremmin, vaan siihen ei uskaltanut luottaa, ja kun sen nojalla tuli toimeen ryhtyä, tuntui tottumuksen voima suuremmalta. Eikä oman säätyni hylkääminen suinkaan ollut mikään vähäpätöinen asia. Näihin saakka olin ollut syytön ja heidän loukkauksensa ja karsaat katseensa olivat olleet perustusta vailla. Mutta jos suostuisin tekemään kansalle mieliksi, täytyisi minun valmistautua ei vain pahinta vastaanottamaan, jos emme onnistuisi, mutta myöskin kärsimään suurinta halveksimista jos onnistuisimme. Kansan tribuuni ja oman säätyni hylkäämä!
Koska ratsastin hyvin nopeasti, luulin varmasti olevani ensimmäinen, joka Saux'on saattoi sanoman tapahtumista. Mutta kummallisimpia ilmiöitä tähän aikaan oli se nopeus, millä tämänlaiset uutiset levisivät ympäri maata. Ne kulkivat suusta suuhun, tuntuipa melkein kuin tuuli olisi niitä kiidättänyt. Ne kulkivat nopeammin kuin nopein sanansaattaja.
Ihmeekseni huomasin, että uutinen jo tunnettiin kaikkialla; sen tunsi kansa, joka jo monet päivät oli odotellut tien risteyksissä kuullakseen jotakin, josta se ei itsekään ollut oikein tietoinen; sen tiesivät nuo tylynmuotoiset miehet, jotka kylän sillalle kokoontuneina puhelivat matalalla äänellä linnan tornia katsellen; sen tunsivat voudit ja vuokraajat, Gargouf'in kaltaiset miehet, jotka epäillen hymyilivät tahi rouva de St. Alais'n tavalla puhuivat kuninkaan hyvyydestä ja millä tavalla hän oli kapinallisia rankaiseva. Tiesipä sen isä Benoit'kin, jonka kanssa juuri aijoin neuvotella asiasta. Hän tuli minua vastaan linnan portilla vastapäätä sitä paikkaa, missä le carcan oli ollut. Pimeässä en voinut hänen kasvojaan eroittaa, vaan tunsin hänet kauhtanasta ja hatusta. Toimitin Gil'en ja André'n menemään edeltä ja isä Benoit astui vierelläni ylös pitkin lehtokujaa käsi hevosen kaulalla.
— No, herra kreivi, se on siis kuitenkin tapahtunut, sanoi hän.
— Olette siis jo kuullut?
— Buton kertoi minulle kaikki.
— Mitä? Onko hän jo täällä? Tuskin kolme tuntia sitten näin hänet
Cahors'issa!
— Senlaiset uutiset antavat ihmiselle siivet, vastasi isä Benoit elävästi. — Sanon vieläkin kerran — se on tapahtunut. Se on tapahtunut, herra kreivi.
— Niin, jotakin, vastasin varovasti.
— Kaikki, sanoi hän vakuuttavasti. Roistoväki on valloittanut Bastiljin, mutta kuka heitä johti? Sotilaat, ranskan kaarti. Ja, herra kreivi, kun sotaväkeen ei enää voi luottaa, niin loppuvat myöskin nylkemiset ja laittomat verot, nälkä ja kurjuus, —