Kirkkoherra ei ehtinyt pitkän luettelonsa puoliväliinkään, kun minä keskeytin häntä. — Mutta jos sotaväki on roistoväen puolella, kuinka sitten käy? sanoin hiukan alakuloisesti. — Siitä tulee meidän pitää huolta, vastasi hän.
— Tulkaa kanssani illalliselle, sanoin. Minulla on jotakin sangen tärkeää kerrottavaa teille ja jotakin vielä tärkeämpää, josta haluaisin neuvojanne kuulla.
Hän alttiisti suostui.
— En kumminkaan saa unta ensi yönä, arveli hän. Ovathan nämä suuria uutisia, jaloja uutisia. Herra kreivi, isänne olisi iloinnut niistä.
— Mutta mitä sanotte herra de Launay'sta? kysyin astuen alas hevosen selästä.
— Ei uudistuksia aikaansaada ilman että jotkut saavat kärsiä, vastasi
hän rauhallisesti, vaikka hänen kasvoillensa tuli surullinen ilme.
Hänen isänsä ovat syntiä tehneet ja hän sai kärsiä siitä. Armahtakoon
Jumala hänen sieluansa! Olen kuullut hänen olleen hyvän miehen.
— Joka kuoli paikallaan, lisäsin hiukan suuttuneesti.
— Amen, vastasi isä Benoit.
Mutta vasta sitten kun yhdessä istuimme saksanpähkinäsalongissa (joksi palvelijat nimittivät englantilaista huonetta) syöden juustoa ja hedelmiä, tulin täydellisesti huomaamaan minkä vaikutuksen uutiset olivat kirkkoherraan tehneet. Silloin näin että hänen jäsenensä vapisivat ja että hänen laihat, kalpeat kasvonsa loistivat innostuksesta. — Tämä on loppu, sanoi hän, — olkaa vakuutettu siitä, että tämä on loppu. Isällänne oli usein tapana sanoa, että raha on vallan perustuksena. Sotaväki maksetaan rahalla, sanoi hän, ja sotajoukko suojaa kaikkia. Joku aika sitten loppuivat rahat, nyt pettää sotaväki eikä sitten ole enää mitään jäljellä.
— Entä kuningas? kysäsin huomaamattani rouva de St. Alais'ta jäljitellen.