— Jumala siunatkoon hänen majesteettiaan, sanoi kirkkoherra luottamuksella. Hän tarkoittaa hyvää, ja nyt hän saa tilaisuutta sitä myöskin käytännössä toteuttaa, kun kansa on hänen puolellaan. Mutta ilman kansaa, ilman rahaa ja ilman sotaväkeä on hän — pelkkä nimi vain. Eikä nimi voinut Bastiljia pelastaa.
Nyt kerroin hänelle kaikki mitä oli tapahtunut — kohtauksesta rouva de St. Alais'n luona, miekkavalasta, kiistasta kokouksessa, metelistä torilla ja vihdoin ne kovat sanat, joilla rouva kehoitti minua talostaan lähtemään. Isä Benoit kuunteli huomattavalla liikutuksella. Kun kerroin melskeestä kokouksessa, nousi hän astelemaan edes takaisin huoneessa, mutisten jotakin itsekseen. Ja kertoessani miten kansa huusi "Eläköön Saux!", kertoi hän hiljaa sanat ja katseli minua kiiltävin silmin. Mutta kun minä, usein keskeytyen ja murentaen leipäpalaista peittääkseni hämmästystäni, uskoin hänelle mietteeni kotimatkalla ja puhuin niistä kahdesta tiestä, joista minun tuli toinen valita, niin hän taas istuutui ja alkoi myöskin leipää murentaa.
Neljäs luku.
Lähetystö.
Näin hän istui kauvan äänetönnä silmäillen pöytää, minulta alkoi kärsivällisyys jo loppua ja rupesin ihmettelemään mikä häntä vaivasi ja miksei hän niitä sanoja lausunut, joita häneltä odotin. Hänen neuvojensa laadusta olin ollut niin varma, että jo alusta alkaen olin kertomukselleni antanut tarpeellisen värityksen. En ollut salannut katkeria tunteitani, en yhtä ainutta ivallista sanaa, vaan olin antanut hänelle kaiken mahdollisen tilaisuuden esittämään niitä neuvoja, joita luulin hänellä jo kielellä olevan.
Ja kuitenkin hän vaikeni. Satoja kertoja olin kuullut hänen julki lausuvan myötätuntoisuuttaan kansaa kohtaan, vihaansa hallituksen lahjomisesta, itsekkyydestä ja väärinkäytöksistä. Olinhan vielä joku hetki sitten nähnyt hänen silmänsä kiiltävän puhuessaan Bastiljin kukistumisesta. Hänen kehoituksestaanhan olin polttanut le carcan'in, hänen kehoituksestaan olin käyttänyt suuren rahasumman jyväin ostamiseen edellisen vuoden nälänhädän lieventämiseksi. Ja kumminkin — kumminkin hän nyt istui äänetönnä, kun odotin että hän kehoittaisi minua ajamaan kansan asiaa omanani.
— No, herra kirkkoherra? kysyin hiukan kärsimättömästi. Eikö teillä siihen ole mitään sanottavaa? Siirsin toista kynttilää, paremmin nähdäkseni hänen kasvojansa. Mutta hän vain yhä tuijotti pöytään ja vältti katsettani; hänen laihoissa kasvoissaan oli miettivä ilme ja hänen sormensa hypistelivät hajamielisesti leivänmuruja.
— Herra kreivi, sanoi hän vihdoin, äitini kautta olen minäkin aatelissukua.
Tämä seikka oli minulle ennestään tunnettu, niin ett'en siitä hämmästynyt, mutta minua hämmästytti se johtopäätös, jota luulin hänen sanainsa tarkoittavan.
— Ja siitä syystä siis tahdotte —