— Onhan se tunnettu asia, vastasin olkapäätä kohauttaen. — Mutta mistä syystä juuri nyt sen sanotte?
— Minä en uskalla neuvoa teitä.
— Mutta kun on kysymys hyvän asian menestyksistä! äännähdin kiivaasti.
— Niin, vastasi hän epäröiden, sitä olen kyllä sanonut kaiken elämäni ajan, enkä nytkään tahdo sanoa muuta. Mutta — kansan asia on kansan. Jättäkää se kansalle itselleen.
— Ja sen sanotte te! puhkesin suuttuneena ja ihmeissäni sanomaan. — Te, joka satoja kertoja olette sanonut minulle, että kuulun kansalle, että aateli kuuluu kansalle, että Ranskassa löytyy ainoastaan kaksi valtaa - kuningas ja kansa.
Kirkkoherra hymyili hiukan surumielisesti ja naputteli sormillaan pöytään.
— Se oli vain teoriian kannalta, sanoi hän. Mutta kun koetan sitä käytännöllisesti toteuttaa, niin minulta puuttuu rohkeutta. Se kai tulee siitä, että minullakin on hiukan aatelisverta suonissani ja tiedän mitä se tahtoo sanoa.
— Mutta minä en teitä ensinkään ymmärrä, sanoin melkein epätoivossa. Te, herra kirkkoherra, sekä kehoitatte että pidätätte minua. Kerroinhan vasta miten aateliskokouksessa puhuin kansan puolesta ja silloin hyväksyitte sen.
— Se oli jalosti tehty.
— Entä nyt sitten?