— Nyt sanon samat sanat, sanoi isä Benoit ja hänen jalot kasvonsa loistivat innostuksesta, se oli jalosti tehty. Taistelkaa kansan puolesta, herra kreivi, mutta tehkää se vertaistenne joukossa. Antakaa äänenne kuulua siellä missä saatte kokea ainoastaan vastusta ja vihamielisyyttä. Mutta jos se tapahtuu tahi jo on tapahtunut, että syttyy taistelu säätynne ja kansan välillä, jos kysytään tuleeko aatelismiehen olla vertaistensa puolella tahi antautua kansan käskyläiseksi, silloin — tässä rupesi isä Benoit'n ääni väräjämään, ja hänen lempeät kasvonsa muuttuivat huolestuneen näköisiksi — näkisin teidät mieluummin vertaistenne joukossa.
— Kansaa vastaan?
— Niin, kansaa vastaan, vastasi hän väristen.
Olin aivan hämmästynyt. Mutta, hyvä Jumala, vähinkin loogillinen —
— Niin, keskeytti hän minua, surullisesti pudistaen päätään ja katsellen minua ystävällisillä silmillään, — tiedän kyllä, että logiikka on minua vastaan. Kansan asian, oikeuden, yhdenvertaisuuden, rehellisen asian täytyy olla hyvä asia. Ja sen, joka tätä asiaa edistää, täytyy tehdä oikein ja jalosti. Se on epäilemättä niin, herra kreivi, ja lisäksi tulee vielä se, että jos kansan annetaan yksin taistella asiansa puolesta, niin on väkivaltaisuuksien mahdollisuus vielä suurempi. Tämän kaiken tiedän vallan hyvin, vaan vaistomaisesti täytyy minun olla tätä tietoa noudattamatta.
— Mutta, muistutin minä, olettehan sanonut herra Mirabeau'ta suureksi mieheksi.
— Olen kyllä, vastasi isä Benoit kiinteästi katsellen minua ja yhä naputtaen pöytää sormillaan.
— Olen kuullut teidän ihastuksella puhuvan hänestä.
— Kyllä useastikin.
— Ja myöskin herra de Lafayette'sta?