— Niinpä kyllä.
— Ja te ette moiti heitä?
— Ei, sitä en tee.
— Te päinvastoin ihailette heitä, te ihailette heitä, toistin itsepintaisesti.
— Sitä kyllä teenkin. Tiedän että olen heikko ja houkkio ja kenties jotakin vielä pahempaakin, kun minulla ei ole rohkeutta seurata vakuutustani. Minä ihailen noita mainittuja miehiä, ja he ovat mielestäni kunnioitettavia ja suuria, mutta olenpa kuullut heitä aivan toisinkin arvosteltavan ja, — vaikka se kyllä voi olla heikkoutta, mutta olenhan tuntenut teidät lapsuudesta saakka — en tahtoisi että teitä niin arvosteltaisiin. — Niitä on asioita, joita etäältä ihailemme, jatkoi hän hullunkurisesti vääntäen kasvojaan salatakseen hellyyttä, joka loisti hänen silmistään, joita emme kuitenkaan toivoisi huomaavamme niissä, joita rakastamme. Kun ventovieraalle syydetään herjauksia, niin se ei tunnu miltään, mutta kun ne koskevat ystävää, ovat ne kuolemaa pahemmat.
Hän vaikeni nähtävästi liikutettuna, ja istuimme molemmat hetkisen hiljaa. Mutta minä kun en tahtonut ilmaista, minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat minuun tehneet, sanoin sentähden hiukan kärsimättömästi:
— Entä isäni sitten? Hänhän oli horjumaton edistyksen mies.
— Niin, aatelin kanssa ja kansan puolesta.
— Mutta aatelihan on hyljännyt minut! huudahdin. Sentähden että otin yhden ainoan askeleen, olen menettänyt kaikki. On kai silloin parasta että otan kaksi askelta ja voitan kaikki takaisin?
— Voittaa kaikki, sanoi hän sävyisästi, mutta menettää — miten paljon?