— Mutta jos kansa voittaa, niinkuin toivotte sen tekevän?
— Niin olette kyllä kansan tribuuni, mutta kuitenkin muukalainen.
Aivan samaa olin itsekin ajatellut kotimatkalla, ja tunsin nyt että hänen sanansa syvästi sattuivat minuun. Yhtäkkiä näin edessäni sen kuvan, jota ne edustivat ja nyt ymmärsin myöskin minkätähden isä Benoit minun suhteeni niin kauvan oli epäröinyt. Jaloimmat tarkoitukset ja puhtain sydänkään eivät voisi minua muuksi muuttaa. Jos ponnistukseni onnistuisivat, nousisin kyllä korkealle — mutta seisoisin yksin, kansa, jonka hyväntekijä olin, epäilisi minua, ja aateli, josta olin luopunut, vihaisi ja kiroisi minua.
Tuollainen vastaisuuden kuva ehkä ei olisi muutamia peloittanut, ja toisia kai se olisi houkutellutkin. Mutta tämä päättämisen hetki osotti etten ollut mikään sankari. Vanhat ennakkoluulot olivat minulle synnynnäiset, satavuotisten etuoikeuksien synnyttämät traditsioonit heräsivät eloon minussa. Epäilyksen tunne, — joka kaiketi on kalvanut jokaista uudistajaa ja saanut rohkeimmatkin horjumaan — värisytti minua tällä hetkellä. Minä pelkäsin tuota tuntematonta kansaa. Korvissani kaikuivat taas ilohuudot Cahors'in torilla, se räikeä kiljunta, jolla herra de Gontaut'n sortumista tervehdittiin, ja minä peräydyin kuin se, joka seisoo syvyyden partaalla ja usvan hajotessa näkee edessään pohjattoman kuilun ja särmäkkäät kalliot, jotka häntä tuolla alhaalla odottavat.
Se oli kummallinen vastaisuuden kuva ja vaikka se oli vain hetkellinen ja heti hälveni, herättäen minut tietoisuuteen hiljaisesta huoneesta ja hyvästä kirkkoherrasta, joka oli niistävinään pitkiä kyntteliä, jäi siitä minulle kumminkin pysyväinen muisto. Isä Benoit'n mentyä, kun kaikki talossa oli hiljaista, astuskelin kauvan edestakaisin pähkinäpuupuistossa, väliin pysähtyen katsomaan rautaristikkoisen portin läpi ulos maantielle tahi vanhaa, harmajaa linnaa korkeine luisukattoineen ja torneineen.
Ja minä päätin tästä lähtien olla asiaan ryhtymättä. Tahdoin iloita kaikista uudistuksista ja omasta puolestani voimaini mukaan edistää niitä, mutta vertaisilleni en toista kertaa vastarintaa tekisi. Olihan minulla ollut rohkeutta lausua mielipiteeni. Ei kukaan voisi sanoa minun niitä salanneen, mutta tästä lähtein olin malttavaisesti odottava asiain kehkeytymistä.
Tallipihassa lauloi kukko ja etäältä kuului koiran haukunta yön hiljaisuudessa. Kun seisoin siinä tuikkivien tähtien valossa kuunnellen, näin myöskin St. Alais'n herjauksen sen oikeassa valossa ja se supistui todelliseen kokoonsa. Ajattelin Denise neitiä, morsianta, jonka olin kadottanut, ja tunsin jonkunlaista heikkoa ikävöimistä, melkeinpä surkuttelua. Mitä hän ajattelisi tästä äkillisestä muutoksesta, ja siitä että niin äkkiä kadotti sulhasensa. Herättäisikö se hänen uteliaisuuttaan, huvittaisiko se häntä? Tahi luulisiko hän lapsellisessa tietämättömyydessään, että se oli maailman tavallinen meno vain se, että sulhaset tulivat ja menivät ja että vastaanotot päättyivät kahakkaan?
Hymyilin itsekseni tyytyväisenä päätökseeni. Mutta jos silloin, kun seisoin kuunnellen haapojen huminaa ja niitä ääniä, joita kuului pimeästä maailmasta niiden takana, olisin tiennyt mitä siellä tapahtui, niin olisin ollut vieläkin tyytyväisempi. Sillä nyt oli keskiviikko heinäkuun 22 päivä, ja sinä yönä vapisi Pariisi vielä hirmuisten tapahtumien kauhusta. Silloin oli ensi kerran kuultu tuo kamala huuto: "Lyhtypaaluun!" ja nähty vanhaa valkeahapsista miestä ylös ripustettavan ja kidutettavan kunnes kuolema lopetti hänen tuskansa. Oli nähty miten kaupungin kuvernööri tallattiin ja revittiin kappaleiksi oman kaupunkinsa kaduilla julkisesti, keskellä päivää ja tuhansien ihmisten läsnäollessa. Kaikkea tätä oli nähty ja vielä paljon muuta, mikä sai uudistajain kasvot kalpenemaan ja kaikille ajatteleville ihmisille ilmaisi, että Lafayetten ja Baillyn, kaupunginhallituksen ja vaalikomitean takana kuohui ja kohisi etukaupunkien irtilasketut vallat.
Mitä muuta voi odottaakaan kuin että senlaiset väkivaltaisuudet vaan leveneisivät, kun ne jäivät rankaisematta. Viikon kuluessa olivat maakunnat seuranneet Pariisin esimerkkiä. Ja heinäkuun 21 päivänä oli Strassburg'in roistoväki ryöstänyt Hotel de Ville'n ja hävittänyt arkistot, ja samalla viikolla oli Bordeaux'n ja Caen'in vankilat valloitettu ja pantu maan tasalle. Rouen'issä, Reims'issä, Lyon'issa ja St. Malo'ssa oli levottomuuksia syntynyt, ja lähempänä Pariisia, Passy'ssa ja St. Germain'issä olivat asukkaat hirttäneet myllärit. Cahors'issa ja sen ympäristössä ei kuulunut mitään levottomuuksia ennen kuin eräitä päiviä myöhemmin saimme hämmästyttävän sanoman kuninkaan tulosta kapinalliseen Pariisiin ja heti sen jälkeen kapinasta heinäkuun 22 päivänä sekä Fouchon'in ja Bertier'n kuolemasta. Se oli isä Benoit, joka huolestuneena saattoi minulle nämä sanomat; astuskelimme kauan edes takaisin terassilla haastellen niistä. Luultavasti oli jo sitä ennen enemmän tahi vähemmän luotettavia huhuja tapahtumista saapunut kaupunkiin ja pelastaneet minut enemmästä harmista kääntäen ihmisten ajatukset toiseen suuntaan. Mutta nämä huhut eivät olleet saapuneet linnaan saakka, jossa minulta viikko kului synkässä levottomassa mielentilassa ja usein aamusella purin edellisenä iltana tekemäni päätökset. En ollut mitään kuullut ennenkuin kirkkoherra tuli luokseni — muistelen sen olleen aamusella heinäkuun 29 päivänä.
— Mitäs nyt arvelette? kysyin kuultuani hänen kertomuksensa.