— Samaa mitä ennenkin, vastasi hän rauhallisesti, että se on nyt tapahtunut. Mitä hallitus voi tehdä kun siltä puuttuu rahaa ja sotilaita, kun väestö näkee nälkää ja ihmisten mielissä vain teoriiat ja abstraktiset käsitteet kiehuvat.
— Voihan se heretä hallitsemasta, vastasin pistävästi, mutta sitä se tietysti ei tahdo.
— Levoton aika seuraa välttämättömästi, sanoi kirkkoherra, mutta hänen äänensä kuului vähemmän luottavaiselta. — Lopulla on hallitus kumminkin aina saanut voiton. Enkä epäile ettei se nytkin sitä saisi.
— Lyhytaikaisen levottomuuden perästä?
— Niin, sanoi hän. Ja minä tunnustan, että toivoisin sen jo olevan ohitse. Mutta, herra kreivi, meidän pitää olla rohkeat, meidän täytyy luottaa kansaan, sen terveesen järkeen, sen itsensä hillitsemistaitoon ja maltillisuuteen —
— Mitä nyt, Gil? kysyin, samassa tehden kirkkoherralle anteeksi pyytävän liikkeen kun katkasin hänen puheensa. Gil oli nimittäin tullut ulos linnasta ja vartosi saada minua puhutella.
— Herra kreivi, herra Doury Cahors'ista on täällä, vastasi hän.
— Ravintoloitsijako?
— Niin herra, ja Buton myöskin. He pyytävät saada teitä puhutella.
— Molemmatko? kysyin. Tuo yhteys kun tuntui niin kummalliselta.