Emmin vastatessani samoin kuin hän oli empinyt kysyessään. Kysymyksessä oleva protesti — miten viattomalta tuo sana vieläkin kuuluu, vaikka tiedämme nyt, että sen takana piili alku paljoon levottomuuteen ja ihka uuteen maailmaan — aijottiin esittää tulevassa aatelisten kokouksessa Cahors'issa ja sen tarkoituksena oli panna vastalause edusmiestemme päätöstä vastaan Versailles'issa yhteistoiminnasta kolmannen säädyn kanssa.
Mitkä mielipiteeni tästä asiasta alkujaan olivatkin — olisin todellakin pitänyt suotavampana, että muutos olisi tehty englantilaiseen malliin, niin että aateli olisi saanut pysyä erikseen — oli minusta kumminkin otettu askel, jonka kuningaskin jo oli vahvistanut, aivan mahdoton peruuttaa. Ja tiesinhän sitäpaitsi, että protestin alkuunpanijat olivat vihamielisiä kaikille uudistuksille, että he riippuivat kynsin hampain kiinni vanhoissa oikeuksissaan ja koettaisivat hävittää kaiken toivon paremmasta hallitustavasta — toivon, joka vaalien jälkeen oli päivä päivältä kasvanut ja jota olisi nyt yhtä vaikea kuin vaarallinen sammuttaa. En siis käsittänyt, miten minä olisin voinut kannattaa protestia poikkeamatta vakuutuksestani, joka oli yleisesti tunnettu.
— No? kysyi hän viimein kun yhä jatkoin vaitioloa.
— Luulen, etten voi sitä tehdä, sanoin punastuen.
— Kirjoittaa alle?
— Niin.
Hän nauroi.
— Sen te kyllä olette tekevä. Minä tahdon teidän lupauksenne, kreivi. Asia on vähäpätöinen, mutta meidän täytyy olla yksimielisiä. Muuta ei tarvita.
Pudistin päätäni. Olimme seisahtuneet veräjien sisäpuolelle ja markiisin palvelija talutteli hevosia edestakaisin tiellä.
— Kas niin, pitkitti hän ystävällisesti, ette suinkaan te luulottele itsellenne, että tuo kansalliskokous, jonka hänen majesteettinsa, hullusti kyllä, on Necker'illä kokoonkutsuttanut, saa jotain aikaan. Se kokoontui toukokuun 4 päivänä, nyt meillä on 17, ja koko tällä ajalla he eivät ole tehneet muuta kuin toruneet ja kinastelleet. Ei kerrassa mitään. Mutta nyt hajotetaan kansalliskokous kohta, ja se on sen lorun loppu.