— Artois'n herttua, Conde'n prinssi, Polignac'in herttua.
— Millä tavalla he sitten ovat hallituksesta luopuneet? kysyin.
— Mutta, hyvä Jumala, eikö herra kreivi sitten ole kuullut mitään?
— Mitä sitten?
— Että he ovat lähteneet Ranskasta? Että kuningassuvun prinssit salaa ovat lähteneet Ranskasta kolme päivää Bastiljin valloituksen jälkeen ja että —
— Mahdotonta! huudahdin.
— Ja minkätähden?
— Niin, sitä juuri tahdottaisiin tietää, herra kreivi, vastasi hän röyhkeästi. — Eräät sanovat että he lähdöllään tahtoivat rangaista Pariisia; toiset taas että he siten tahtoivat osoittaa tyytymättömyyttään hänen majesteettinsa kuninkaan armollisesta yleisestä armahtamisjulistuksesta, joka sinä päivänä julistettiin. Toiset taas sanovat, että he ovat lähteneet pelosta, että joutuisivat Foulon'in kohtalon alaisiksi —
— Houkkio, huusin minä tuimasti katsoen häneen, sillä tämä oli jo liikaa, houraattehan te! Palatkaa ruokainne luo. Mitä te tiedätte valtiollisista asioista? Jos isänisäni aikana näin olisitte puhunut kuninkaallisista prinsseistä, lisäsin harmistuneena, niin olisitte saanut syödä vettä leipää kuusi kuukautta ja olisitte kiittänyt Jumalaa jos raipoista pääsitte.
Ravintoloitsija ikäänkuin pieneni vihaisten katseitteni edessä, ja unhoittaen tehtävänsä änkytti hän anteeksipyynnön. Hän ei tarkoittanut loukata sanoi hän. Arvelin oikein läksyttää häntä, kun Buton ihmeekseni rupesi puolustamaan häntä.