Muistan vielä aivan selvästi suoran tien korkeine puuriveineen, hitaasti poisvierivät vaunut ja lakeijain vahingoniloiset kasvot, kun ne pölyn läpi kääntyivät minua katsomaan. Muististani on monta tärkeämpää ja merkillisempää kuvaa hälvennyt, vain tuo kuva on säilynyt niin erinomaisen selvänä ja kirkkaana.
Vereni kiehui, olin suutuksissa itseeni ja täysin tietoinen siitä, että olin käyttäytynyt sopimattomasti ja hyvin ansainnut saamani nenästyksen. Mutta kaikkeen tähän sekaantui aivan uusi tunne. Neitosen kasvot ja hänen vuoroin ihmettelevä ja ylenkatseellinen katseensa olivat alinomaa silmissäni. Ratsastaissani eteenpäin ajattelin yksinomaan häntä, enkä Doury'tä tahi Buton'ia, en valiokuntaa tahi kirkkoherraa, en kuumuutta tahi pölyistä maantietä. Unhotin kaiken muun paitsi talonpoikaiskapinan mahdollisuutta. Yhtäkkiä se näytti aivan uudelta ja kamalalta ja se tuntui sekä mahdolliselta että uhkaavaltakin. Nuo lapselliset kasvot olivat Buton'in varoituksille antaneet senlaisen todellisuuden, jota eivät kaikki kirkkoherran viittaukset olleet voineet niille antaa.
Tämä ajatus kiusasi minua niin, että minä, päästäkseni siitä, kannustin hevostani ja ratsastin eteenpäin Gil'en ja André'n seuraamana, jotka epäilemättä ihmettelivät etten palannut takaisin. Sepän sanain vaikuttamat kamalat näyt täyttivät ajatukseni niin, etten huomannut ajan kulkua; kun vihdoin niistä heräsin, olin jo puolitiessä Cahors'iin, joka on puolentoista peninkulman päässä Saux'sta. Silloin pysäytin hevoseni keskelle tietä epätietoisena mitä tekisin. Jos ratsastaisin eteenpäin, olisin tunnin kuluessa rouva de St. Alais'n portilla, ja silloin en tarvitseisi mitään katua. Mutta toisekseen tarvitseisin saman verran aikaa ollakseni turvassa kotonani.
Mitä nyt valitseisin? Se oli päättävä hetki, vaikk'en sitä silloin tiennyt. Neidin suloiset kasvot, hänen kauneutensa, viattomuutensa ja avuton tilansa ikäänkuin vetosivat parempaan itseeni ja houkuttelivat minua Cahors'iin — varoittamaan. Toisaalta taas ylpeyteni houkutteli minua kääntymään takaisin välttääkseni senlaista vastaanottaa, jota syystä odotin.
Lopulta ratsastin kumminkin eteenpäin; ja vähemmässä kuin tunnissa olin ehtinyt Valandré-sillalle.
En kumminkaan tehnyt päätöstäni ilman epäilystä enkä jatkanut matkaani ilman levottomuutta. Elävästi muistin rouva de St. Alais'n ivalliset sanat ja herjaavat syytökset, niin että ylpeys monta kertaa oli pakoittaa minut palaamaan. Mutta aina minua estivät nuo tylyt kasvot ja julmat silmät, jotka olin nähnyt St. Alais'n kylän edustalla, muistin miten vihattu Gargouf, St. Alais'n vouti oli kaikilta alustalaisilta; mieleni kuvaili kaikkia hirmunäkyjä, jotka voivat tapahtua ennenkuin apua ehti saapua, ja se esti minua palaamasta.
Mutta yhtäkaikki olin niin kiintynyt ajattelemaan vastenmielistä ja ivallista vastaanottoa, etten aluksi huomannut Cahors'in kaduilla vallitsevaa hälinää ja levottomuutta. Kaikkialla oli ihmisryhmiä, jotka innokkaasti keskustelivat, ja parissa paikassa oli eräitä miehiä noussut tuoleille — joka oli minulle jotakin aivan uutta — ja puhuivat kansalle. Eräät puodit olivat suljetut, toisia sotamiehet vartioivat ja kaikki leipuripuodit olivat tarkkaan vartioidut. Monella oli kädessä sanomalehtiä ja lentokirjoja ja ne puhuivat äänekkäämmin kuin muut. Muutamin paikoin huomattiin minun tuloni, mutta se huomio oli hyvin epäilyttävää laatua; eräät kunnioittavasti tervehtivät minua, mutta useimmat tuijottivat minuun äänetönnä. Kysyivätpä muutamat sivumennen uutisiakin minulta, vaan kun en mitään tiennyt, nolostuivat he. Parissa paikassa kansa vihelsi ja huusi minulle.
Se suuresti suututti minua, mutta eräs ihmeteltävä seikka saattoi minun kohta unhoittamaan sen. Siinä ratsastaissani kuulin jonkun huutavan minua nimeltä, kääntyessäni näin herra de Gontaut'n kiiruhtavan jälessäni niin pian kuin hänen arvokkaisuutensa ja huonot jalkansa sallivat. Tavallisuuden mukaan hän nojautui palvelijansa käsivarteen, toisessa kädessä piteli hän nuuskarasiaa ja keppiä; kaksi voimakasta lakeijaa seurasi häntä. Minulla ei ollut syytä luulla hänen välittävän tekemästäni palveluksesta tahi luulla häntä kiitollisemmaksi kuin viimein tavatessamme; sitä suurempi oli hämmästykseni, kun hän tuli luokseni vanhat, ryppyiset kasvot mitä miellyttävimmässä hymyssä.
— Eipä kaukaisin aikoin ole minulle mitään niin hauskaa tapahtunut, kuin tämä kohtaus, herra kreivi, sanoi hän tervehtien minua miellyttävän ystävällisesti. — Kunniani kautta, herra kreivi, te olette vienyt voiton meiltä kaikilta! Mikä vastaanotto teitä odottaa! Tunnette kai tuon lauseen, jatkoi hän käheällä naurulla, — taivaassa on suurempi ilo yhdestä syntisestä, joka itsensä parantaa, kuin — haa, haa, haa! No niin, emme saa kadehtia teitä. Te olette läksyttänyt heitä, ja me olemme taas yhdistetyt.
— Mutta, herra parooni, huudahdin aivan hämilläni, hänen pyynnöstään laskettuani hevoseni astumaan, ja hänen siinä rinnalla liikatessa, — enhän ensinkään ymmärrä teitä!