— Ettekö?
— En.
— Ahaa, ette kai luullut että me niin pian saisimme asiasta tiedon, sanoi hän salaperäisesti nyökäyttäen harmajaa päätään. — Mutta voin vakuuttaa teille, että meillä on varmat tiedot. Sota on alkanut, eikä vakoomista ole laimiinlyöty. Meiltä jäävät harvat asiat huomaamatta ja kohta nuo katalat opetamme. Totta puhuen niin se oli tuo kirottu Doury lurjus, joka asiasta kertoi. Olen kuullut että te olette puhunut heille katkeraa totuutta. Valiokunta, aina toimessa oleva valiokunta — ne häpeemättömät lurjukset! Ja aivan meidän nenämme edessä! Mutta kuulin teidän, herra kreivi, antaneen heille oivallisen läksyn. Jos heihin olisitte yhtynyt, niin silloin —
Hän seisattui äkkiä. Eräs mies, joka kulki kadun poikki, oli kovanlaisesti sysäissyt häntä. Vanhus suuttui ja nosti kiroten keppiään, mies vetäytyi syrjään mutisten kohteliaan anteeksipyynnön. Mutta herra de Gontaut ei niin vähällä ollut hyvitetty. — Katala! huusi hän vihasta vapisevalla äänellä, — tahdot kai taas viskata minut kumoon. Mutta odotas, kyllä me vähitellen opetamme teitä tuntemaan paikkanne. Sen teemme, totta jumaliste. Minun nuoruuteni aikana —
— Mutta, herra parooni, sanoin kääntääkseni hänen huomiotaan toisaalle, sillä näin muutamain lähellä seisovain uhkaavasti katselevan meitä, ja huomasin, ettei paljoa tarvittaisi riidan puhkeamiseksi, — oletteko varsin varma siitä, että voimme pitää heitä aisoissa?
Vanhus vapisi vielä, mutta yhtä kaikki hän oikasihe liikuttavan ylpeästi. — Saammepa nähdä! huudahti hän. — Kun leikistä tosi tulee, niin saamme nähdä, herra kreivi. Mutta nyt olemme perillä, ja tuolla balkongilla seisoo rouva de St. Alais muutamien seuralaistensa kanssa. Hän pysähtyi ja suuteli mielistelevästi sormeaan. — Kiiruhtakaa tuonne ylös, herra kreivi, niin, saamme nähdä miten teitä vastaanotetaan, jatkoi hän. — Ja minä — minäkin olen varmaan tervetullut vieras, kun tuon teidät mukanani.
Kaikki tuntui minusta enemmän unelta kuin todellisuudelta. Neljätoista päivää sitten oli minut törkeillä solvauksilla ajettu ulos tästä talosta ja kielletty koskaan sen kynnyksen yli astumasta. Ja nyt minua balkongilta, joka oli täpösen täynnä kauniita naisia ja komeita kavaljeereja, tervehdittiin huiskutuksilla ja hymyilemisillä. Rappusten juurella, jossa joukko palvelijoita ja lakeijoja vastaanotti alinomaa tulevia ja meneviä, tervehdittiin minua mieltymyksen osoituksilla. Kaikkialla näkyi kiiltäviä nuuskarasioita ja kultapäisiä keppiä, ja säihkyvät silmät viuhkojen takana loistivat kilvan peilien ja kristalliruunujen kera. Kun astuin sisään, aukeni minulle leveä tie; ovessa tuli Louis minulle vastaan, ja ensimäisessä salongissa tuli rouva de St. Alais jo lattian puolitiessä vastaan minulle. Se oli voittoriemua — voittoriemua, joka minusta oli perin ymmärtämätöntä ja arvoituksentapaista, kunnes sain tietää että lähetystölle antamaani vastausta kymmeniä ja satoja kertoja oli liioiteltu, kunnes se oli kiivaimpienkin vaatimusten mukainen. Rauhallisemmat ja ajattelevammat luulivat mielipiteitteni muutoksessa näkevänsä sen taantumisen todistuksia, jota kuninkaan puoluelaiset levottomuuksien alusta asti olivat toivoneet.
Eipä siis ihme, että ensimäinen hämmästys ja huumaus sai minut valtoihinsa. Olisi vaadittu suurta rohkeutta, että tässä seurassa ja emännän erinomaista kohteliaisuutta kuunnellen tunnustaa, etten ollut tullut heihin yhtyäkseni, että asiani oli kokonaan toinen ja että, vaikka olinkin evännyt lähetystön, niin en kuitenkaan aikonut sen tarkoituksia vastustaa. Sitäpaitsi olivat asianhaarat lähetystön käydessä, Doury'n suuriluuloisuus ja Buton'in viittaukset, puhumattakaan pariisilaisen alhaison vallattomuuksista, tehneet minuun hyvin epäsuotuisan vaikutuksen. Tuhansien tavalla, jotka ovat olleet valmiit parannuksia ilolla tervehtimään, peräydyin kun huomasin minkä laajuuden ne alkoivat saada. Ja vaikka en mitään sen vähemmin ajatellut ratsastaissani Cahors'iin, kuin St. Alais'n puolueesen yhtymistä, niin oli minulle kumminkin peräti mahdotonta sillä hetkellä irtautua heistä selittämättä käyntini oikeaa tarkoitusta.
Sanalla sanoen minä olin asianhaarojen vallassa, silloin heikko, kun olisi tullut olla luja ja itsepäinen kun olisi tullut olla perään-antavainen, ollen vuoroin poikamaisen itsepäinen vuoroin poikamaisen oikullinen — ensin välikappale ja sitten pelkuri raukka. Niin, siltä se ainakin näytti ja olihan se osaksi tottakin. Mutta se aika oli koetuksen aika, enkä minä suinkaan ollut ainoa tahi vanhin joka näinä päivinä mielipiteitä muutin, viikon päästä taas hyväksyäkseni entiset, tahi ainoa, jonka oli vaikea valita makunsa mukainen kokardi — punainen, valkonenko, tahi musta eli kolmivärinen.
Sitä paitsi imarteleminen miellyttää; olin nuori ja mielessäni oli tuon nuoren naisen kuva — ja rouva de Alais'n kohteliaisuus voitti kaikki. Luulen että hän arvoitti minua viimeisen vastustukseni jälkeen ja ylpeili minusta kääntymiseni jälkeen yhä enemmän sen vastustusvoiman suhteen, jota olin osoittanut omaavani.