— Kuta vähemmän puhun sen parempi, sanoi hän, arvokkaisuudella, joka oli yhtä paljon minulle kuin hänellekin kunniaksi. — Paljon on tapahtunut sitten kun viimeksi näin teitä, eikä kumpainenkaan meistä ole täydellisesti pysynyt mielipiteissään. Suokaa minulle anteeksi! Naisen sanat ja miehen miekka eivät häpeätä tuota.
Kumarsin ilosta punastuen. Oltuani pari viikkoa yksinäisyydessä, vaikutti tämä loistava ihmisjoukko, jotka hymyilivät ja kuiskuttelivat keskenään ja joilla kaikilla oli vain yksi mielipide ja yksi päämäärä, suunnattomasti minuun. Viehätyin tahtomattanikin ja annoin rouva de St. Alais'n tehdä minut uskotukseen.
— Kuningas — hän puhui aina kuninkaasta — kai kohdakkoin osoittaa valtansa. Tähän asti on hän sallinut huonoin neuvonantajain pettää itseään, mutta sillä on oleva loppunsa. Sillä aikaa tulee kuitenkin meidän asettua oikeille paikoillemme. Meidän pitää antaa aseita palvelijoillemme ja alustalaisillemme, tukehduttaa levottomuuksia ja kukistaa kaikki koetukset anastaa etujamme.
— Mutta valiokunta, hyvä rouva?
Hän kosketti minua viuhkallaan ja vastasi hymyillen:
— Sitä kohtelemme samoin kuin tekin.
— Luuletteko olevanne kyllin voimakkaat?
— Me kai tarkoitatte?
— Niin me, vastasin punastuen.
— Miksi emme olisi? Olisiko muu mahdollistakaan, vastasi hän ylpeästi silmäillen ympärilleen. — Voitteko epäillä sitä tämän seuran läsnäollessa, herra kreivi?