— Mutta Ranska? kysyin.
— Me olemme Ranska, vastasi hän ylpeällä liikkeellä. Ja tuo loistava seura, joka täytti hänen huoneensa, oli hänen puheelleen puolustukseksi. Ne olivat komeita miehiä ja kauniita naisia, ja semmoista seuraa olen sittemmin vaan pari kertaa sen jälkeen nähnyt. Pinnan alla voi kyllä piillä paljon turhamielisyyttä, kevytmielisyyttä, kateutta, eripuraisuutta ja välinpitämättömyyttä, mutta tukkajauho ja ihomaali ja silkkikankaat saattoivat nämä ikivanhain tapain edustajat näyttämään voimakkailta ja melkeinpä arvokkailta. Jos eivät kaikki olleetkaan sotilaita, niin oli kumminkin useimmilla miekat, ja ne ymmärsivät niitä käyttääkin. Silloin oli vielä todistamaton se tosiasia, että tuo lyhkänen miekka, joka kaksintaistelussa oli niin tehoisa, oli peräti hyödytön kansanjoukkoa vastaan, joka oli varustettu kivillä ja keihäillä. Ei mikään näyttänyt sen helpommalta kuin että pari sataa aseilla varustettua aatelismiestä voisi maakuntaa hallita.
Kaikessa tapauksessa minä en tässä tuumassa huomannut mitään mahdottomuutta, ja vaikka en millään erinomaisella innostuksella rintaani kiinnittänyt valkoista kokardia, niin ei se tapahtunut vastenmielisestikään. Työntäen syrjään kaikki parannuspuuhat tulevaisuuteen yhdyin siihen mielipiteesen, että maa ensi aluksi kipeimmästi kaipasi järjestystä.
Tämä tuuma oli kaikille yhteinen, ja kaikki luulivat sen helposti toteuttavansa. Kuulin kyllä eräiden lausuvan epäilemistä ja levottomuutta, mutta enimmäkseen vain kerskailtiin, ja se joka ei vähimmän kehaillut huonoudestaan huolimatta, oli hra de Gontaut. Ei kukaan virkkanut sanaakaan levottomuudesta maakunnassa tahi talonpoikain kapinasta. Ja seisoessani tämän loistavan seuran keskellä, alkoi vaara minunkin silmissäni näyttää niin vähäpätöiseltä, että hienotuntoisuus ja pelko näyttää naurettavalta, saivat minun vaikenemaan. Neidistä en voinut puhua joutumatta hämille ja varoitus, jota varten olin tullut, jäi lausumatta. Tiesin että minulle naurettaisiin, luulottelin että olin erehtynyt ja — vaikenin.
Vasta poislähtiessäni, luvattuani tulla takaisin seuraavana päivänä, puhuttelin Louis'ta. Hetkisen olimme kahden kesken, ja minä kysyin hiukan empien luuliko hän sisartaan St. Alais'ssa turvatuksi.
— Miksi ei? kysyi hän välinpitämättömästi, pannen kätensä olkapäälleni.
— Levottomuudet eivät rajoitu yksistään kaupunkiin, vastasin — vaan ovat maaseudulla ehkä vieläkin pahemmat.
— Annat asialle aivan liiallisen arvon, ystäväni, vastasi hän kohauttaen olkapäitään. — Usko minua, nyt kun olemme sovinnossa, on kaikki vaara ohitse.
Ja tämä tapahtui samana iltana elokuun neljäntenä päivänä, kun Kansalliskokous Pariisissa yhden ainoan istunnon kestäessä lakkautti kaikki erikoisoikeudet, verovapautukset ja etuoikeudet, talonpoikain päivätyövelvollisuuden, kymmenykset ja suolaveron! Yhden ainoan istunnon kestäessä ja kuitenkin luuli Louis levottomuuksien loppuneen!
Kuudes luku.