Kapina.
Siihen aikaan olivat tavallisesti vain tuliastia torilla ja kolme neljä lyhtyä katujen kolkissa valaisemassa kaupunkien katuja. Kun nyt pysähdyin sen harjun rinteellä, joka kohoaa Valandré-sillan toisella puolen, katsahtaakseni takaisin Cahors'iin, oli edessäni vain synkkä pimeys, jota vain siellä täällä keltainen tulipilkku valaisi, se kertoi salaperäisesti valaisten jotakuta muuria tahi katonräystästä nukkuvasta kaupungista.
Joki, jonka heikosti kimeltelevä pinta hiukan häämöitti pimeydestä, kierteli sen ympäri. Ylhäällä ilmassa ajelehtivat pilvet ja tuuli, joka vuodenaikaan tahi ainakin päivän kuumuuteen nähden oli kolkko, jäähdytti vertani ja täytti mieleni yöllisellä juhlallisuudella.
Siinä seisoessani kuunnellen hevosten läähätystä, alkoi se kiihoitus, jonka vallassa neljän viimeisen tunnin kuluessa olin ollut, vähitellen haihtua, jättäen minut ihmettelemään — ihmettelemään ja vähän katumaankin. Päästyäni kiihoitetusta mielentilastani, näytti minusta seura, josta tulin, vähemmin miellyttävältä, ehkäpä pahemmaltakin. Yöllisessä hiljaisuudessa kuulin soraääniä tuossa kyynillisessä, kehuvassa puheessa ja missä ylen itsekkäissä tuumissa, joita olin ollut pakoitettu tuntikaudet kuuntelemaan. Rouva de St. Alais'n sanat: 'Me olemme Ranska', jotka kyllä kuuluivat kauniilta salongin säteilevässä valossa, pitsien, kaluunain ja punaisten hännystakkien seassa, tuntuivat minusta nyt mielettömiltä katsoessani ulos äärettömään yöhön, jonka takana oli kaksikymmentäviisi miljoonaa ranskalaista.
Mutta, mikä tehty, se tehty. Valkoinen kokardi oli rinnallani; olin sitoutunut kuulumaan yhteen puolueesen — ja omaan puolueeseeni. Ja se olikin kenties parasta. Mutta ajatus karkoitti innostuksen; sen kadottua ja kun seuralla, jossa ikään olin ollut, ei enää ollut valtaa ylitseni, sai taas asia, joka vei minut Cahors'iin, mielessäni entisen merkityksensä. Kuta enemmän rouva de St. Alais'n vaikutus heikkoni, sitä selvemmin muistin neitiä, miten hän yksin ja peljästyneenä istui vaunuissa, kunnes vihdoin suuttuneena käänsin hevoseni ja kiirehtimällä sitä juoksemaan koetin irtautua ajatuksistani.
Mutta yöllä ei niin helposti kuin päivällä voi itseään paeta. Tuulen humina pähkinäpuissa, ajelehtavat pilvet, hevosen kavioiden kopina maata vasten, kaikki tämä melkein kuin väkisin asetti vereni ja suonten tykytyksen. Miehet, takanani joko puhelivat uneliaasti tahi ratsastivat ääneti. Kaupunki oli jo melkoisen matkan päässä takanamme. Niin kauas kuin silmä ylti ei näkynyt ainoankaan tulen välkettä. Olimme ainoat olennot siinä yöllisessä maailmassa, jonka läpi ratsastimme, ja se näytti olevan täynnä mustia salaperäisiä joukkoja, jotka äkkiä kohosivat kohti harmajaa taivasta tuota pikaa taas alas vaipuakseen.
Vihdoin ehdimme kunnaalle, joka on St. Alais'n yläpuolella, ja minä tirkistin kiihkeästi alas laaksoon nähdäkseni tulen valoa ajattelematta, että kun kohta oli puolenyön aika, kyläläiset luultavasti jo useampia tunteja sitten olivat menneet levolle. Pettymys ja viivytys — meidän kun täytyi rinteen jyrkkyyden takia ratsastaa käyden — suututti minua; ja kun samassa takanani kuulin äänen, jonka aivan hyvin tunsin, suutuin silmittömästi.
— Seis, hölmö! — huusin pidättäen hevostani ja kääntyen satulassa. — Onhan tamma taaskin taittanut kenkänsä, ja sinä vain ratsastat kuin piru itse olisi kintereilläsi! Astu alas katsomaan. Luuletko minun —
— Antakaa anteeksi, herra, — änkytti Gil. Hän oli nukkunut satulaan.
Hän kompuroi alas. Se oli kaunis ja kallis tammahevonen, jolla hän ratsasti, ja sillä oli erityinen taipumus taittaa kenkä toisesta takajalasta, ja se alkoi sitten aina liikata. Buton oli koettanut kaikki keinonsa kuitenkaan onnistumatta. Kumarruin alas kun Gil nosti hevosen jalkaa. Korvani ei ollut pettänyt; kenkä oli kun olikin katkennut. Gil koetti reväistä pois rautapalaista, joka vielä riippui kaviossa, mutta hevonen kun oli vikuri, niin hän ei onnistunut.