Tämä näky täytti minut kummastuksella, sillä olihan nyt puolenyön aika. Pian huomasin vielä jotakin muuta, mikä vielä enemmän hämmästytti minua ja joka onneksi sai minut seisattumaan. Pajan edustalla liikkui näet puoleksi alastomia miehiä, käsivarret olivat paljaat, tukka takkuinen ja kasvot mustapintaiset, olisi ollut mahdoton laskea niitä, ne kun liikkuivat niin nopeasti. Siinä oli minulle kyllä, että huomasin useimmalla heistä olevan ruoskia ja heinätaikkoja käsissä ja että eräs mies näytti jakavan heitä ryhmiin ja antavan heille käskyjä, sekä että heidän liikkeissään, vasarain kalkkeesta huolimatta, oli jotakin salaperäistä.
Hetken aikaa seisoin kuin naulattuna. Sitten hiivin vaistomaisesti puiden alle ja katsoin sieltä kummallista näkyä. Eräs mies, joka näytti olevan joukon johtaja, kantoi olallaan kirvestä, jonka leveä terä punertavassa valossa oli kuin veressä kastettu. Tuo mies ei hetkeäkään ollut rauhassa. Hän kiiruhti ryhmästä ryhmään, ojenteli käsiään, jakeli käskyjä ja rohkaisi. Väliin kiskasi hän yhdestä ryhmästä jonkun miehen ja tuuppasi hänet kiivaasti toiseen, väliin piti hän pienen puheen, josta en kumminkaan kuullut sanaakaan, kun seisoin noin sadan askeleen päässä, väliin meni hän pajaan, jossa hänen tanakka vartalonsa hetkeksi varjosti tulen. Se oli Petit Jean, seppä.
Kun hän taas pistäytyi pajaan, hiivin hetkellisen pimeyden vallitessa lähemmä, sillä nyt tiesin mitä kaikki tämä merkitsi. Tiesin että se merkitsi — verta, tulta, väkivaltaa; tiesin että saataisiin nähdä liekkien kohoavan kohti taivasta, että saataisiin kuulla hirmuhuutojen tunkevan läpi yön. Mutta minun täytyi tietää vieläkin enemmän. Menin lähemmä, ryömin haapojen suojassa kunnes olin heistä vaan kahdentoista kyynärän päässä. Pysähdyin juuri kuin Petit Jean astui ulos pajasta lisää aseita jakamaan joukolle, joka silmänräpäyksessä likaisine käsineen tarttui niihin. Nyt kuulin heidän puheensakin ja kauhistuin. Gargoufin nimi oli jokaisen suussa. Voudille uhattiin kostaa tekemänsä vanhat synnit ja kauheat väkivaltaisuudet, joita nyt vasta ensi kerran mainittiin ja joita nyt piti sovittaa kauhealla kidutuksella, hirmuisilla kuoleman tuskilla!
Vihdoin huusi eräs mies: — Linnaan! Linnaan! — ja silmänräpäyksessä muuttuivat tunteeni pelvoksi ja kauhistukseksi. Astuin askeleen eteenpäin. Mielin mennä heidän eteensä rukoilemaan, uhkaamaan, sanalla sanoen koettamaan saada heitä peruuttamaan päätöksensä. Mutta samassa huomasin semmoisen teon toivottomuuden. Nuo miehet tuolla eivät enää olleet tylsistyneitä, kärsivällisiä talonpoikaisnahjuksia, ne olivat hurjistuneita petoja; se ilmeni heidän liikkeistään ja uhkaavasta äänestään. Heille näyttäytyminen olisi ollut vain itsensä uhraamista; ja sentähden ryömin takaisin synkkään siimekseen, käännyin ja kiiruhdin takaisin samaa tietä, jota olin tullutkin. Pimeys ja syvät kuopat eivät minulle enää esteenä olleet. Jos kompastuinkin, niin en sitä huomannut. Jos lankesin, niin ei se mitään merkinnyt. Muutaman minuutin kuluttua saavuin palveliaini luo ja koetin kiireesti selvittää heille mitä meidän tulisi tehdä.
— Koko kylä on kapinassa — sanoin läähättäen. — Ne aikovat sytyttää linnan tuleen ja neiti de St. Alais on siellä! Gil, ratsasta täyttä karkua Cahors'iin markiisille sanomaan, että hän kiirehtisi tänne niin monen miehen kanssa kuin voipi saada kokoon. Ja sinä André ratsasta Saux'iin, kertomaan kaikesta isä Benoit'lle. Pyydä häntä kaikki voitavansa tekemään — kokoomaan niin monta kuin suinkin voi.
Vastaukseksi he avosuin tuijottivat minuun.
— Entäs hevonen, herra kreivi? — kysyi vihdoin hitaasti toinen heistä.
— Älä välitä siitä, tollo! huusin. — Mitä hevosesta! Ymmärrätkö!
Linna on — —
— Ja te itse, herra?
— Minä riennän linnaan puutarharakennuksen kautta. Ja miehet, matkaan nyt, — jatkoin, — sata livreä saatte kukin jos linna pelastuu.