Sanoin linna kun en uskaltanut lausua sisintä ajatustani, kun en uskaltanut ajatella nuorta, turvatonta tyttöä noitten petojen käsissä. Se se kuitenkin kiihoitti minua, se antoi minulle voimia tunkeutua pensaikon läpi, niinkuin se olisi vain hämähäkin verkkoa ollut. Päästyäni sen läpi riensin sen takana olevan kentän yli ja sitten toisen kedon poikki, joka oli kylän alla, ja suunnitin kulkuni kohti puutarhoja, jotka rajoittuivat itäiseen linnarakennukseen. Nämä puutarhat tunsin hyvin; niiden ulkoreuna, joka oli etäimmällä linnasta ja johon pääsy oli huokein, oli jonkunlaisena erämaana, jossa usein lapsena olin leikkinyt. Sitä ympäröi ainoastaan puinen säleaita, joka eroitti sen muusta hoidetusta puutarhasta, josta pienen oven kautta pääsi käytävään, joka johti linnan suureen etehiseen. Linnassa, joka oli markiisin isän rakentama pitkäläntä, säännöllinen rakennus, oli, paitsi päärakennusta, vielä kaksi sivurakennusta. Linnan etupuoli oli kylän kadun päähän päin, josta sen eroitti noin sadan askeleen pituinen, pölyinen ja huonosti hoidettu lehtokujanne, joka rautaportilta, mikä aina oli avoin, johti ylös linnan pääovelle.
Kapinallisilla oli siis vain aivan lyhyt tie kuljettavana, eikä mitään estettä ollut olemassa heidän ja linnan välillä; ja sinne päästyään oli heillä vastuksena vain tavalliset ovet ja ikkunaluukut, jos nämä nimittäin sattuivat olemaan suljetut. Kauhistuin ajatellessani linnan avutonta tilaa ja miten pian roistot särkisivät ovet, täyttäisivät komeat huoneet ja ryntäisivät ylös leveitä rappusia myöten.
Tuo ajatus kiiruhti askeleitani. Minulla oli pitempi matka kuin kapinallisilla, sitä paitsi oli tielläni pensaikkoja ja aitoja, mutta ennenkuin heidän läheneväin askeleittensa kolina kuului linnaan, olin minä jo mainitussa erämaassa, jonka läpi minä pölyisenä ja hiestä märkänä ryntäsin eteenpäin kompastuen puun juuriin ja pensaisiin, tuon tuostaan kaaduinkin. Mutta ei mikään voinut minua pidättää.
Vihdoin tulin oikeaan puutarhaan, varjoisine käytävineen, luonnottarineen ja eläinkuvineen ja katsahdin kylälle päin. Lehtokujan puiden välistä vilahteli punertava valo ja äänten jyminä kuului etäältä. He tulivat siis! En viivähtänyt enempää vaan juoksin käytävää myöten patsaiden sivu; silmänräpäyksen päästä olinkin siimeksessä linnan edessä ja ovella. Painoin kovasti olallani ovea vasten, vaan se ei auennut. Joka hetki oli kallis. Nyt muurin ulkoneva kolkka esti lähenevän tulen näkymästä ja kapinallisten ääntä kuulumasta, mutta mieleni kuvaili elävästi heidän jo olevan pääsisäänkäytävälläkin.
Koputin ovea nyrkilläni, sitten hapuilin säppiä ja löysinkin sen, se kohosi, mutta sittenkin ovi pysyi suljettuna. Aloin ravistaa sitä ja lopulta ravistin oikein rajusti; vihdoin unhoittaen kaiken varovaisuuden huusin yhä kovemmalla äänellä. Hetken päästä, joka tuntui minusta äärettömän pitkältä, kuulin liikkuvia askeleita käytävässä ja huomasin valosäteen, joka suureni ja loisti rakojen läpi ovessa. Vapiseva ääni kysyi:
— Ken siellä?
— Saux'n kreivi, vastasin kärsimättömästi. Aukaiskaa ovi. Kuuletteko, aukaiskaa ovi! Ja vihanvimmassa löin vielä kerran oveen nyrkilläni.
— Herra, kysyi ääni yhä enemmän vavisten. Mitä nyt on tapahtunut?
— Mitäkö on tapahtunut? He aikovat sytyttää linnan tuleen, hölmö! huusin. Avaa, avaa, ellette tahdo palaa vuoteissanne!
Silmänräpäyksen ajan luulin miehen vielä epäröivän. Sitten avasi hän. Tulin ahtaasen käytävään, jonka seinät olivat likaiset ja tahratut. Vastassani oli vanha, vapiseva ukko, talon vanha palvelija, jonka usein olin nähnyt vierashuoneessa jotakin työtä toimittamassa, hänellä oli kädessä rautainen kynttelijalka. Kyntteli vapisi hänen kädessään ja leuka vaipui alas kun hän katseli minua. Näin ettei häneltä osannut apua odottaa, sieppasin rautasalvan hänen kädestään ja panin sen paikoilleen oven sisäpuolelle. Sitten otin kynttelin.