— Pian! sanoin kärsimättömästi. Ylös, emäntänne luo!
— Mutta, Herra?
— Ylös, ylös!
Hän näytti aikovan sanoa jotakin, mutta minä en jäänyt sitä kuuntelemaan. Kun tunsin tien ja minulla oli kyntteli kädessä jätin hänet ja kiiruhdin käytävän läpi. Kompastuin lattialla oleviin palvelijain makuuvaatteisiin ja jouduin vihdoin etehiseen. Kädessäni oleva pieni vahakyntteli näytti vain pieneltä valopilkulta tässä yöllisen pimeässä holvissa, mutta sen valossa näin kuitenkin että ulko-oven päällä oli salpa ja käännyin porraskäytävään. Laskiessani jalkani ensimäiselle portaalle kuulin miten tuo vanha palvelija, joka seurasi minua niin kiireesti kuin hänen vapisevat jalkansa sallivat, kompastui muutamaan rukkiin, joka seisoi etehisessä. Se kaatui kolisten ja seuraavassa silmänräpäyksessä kuului ylhäältä meteliä ja kovia huutoja. Juoksin kiireesti portaita ylös ja löysin ylhäällä etehisessä pelästyneen joukon, jonka hämmästys ja levottomuus oli selvästi huomattavana, vaikka lattialla paloikin vaan yksi ainoa talikyntteli. Minua lähinnä seisoi eräs vanha palvelija ja poika; heidän kauhistuneet katseensa kohtasivat minua kun ennätin viimeiselle portaalle. Heidän takanaan kyyristyneinä matoilla päällystetylle penkille oli kolme, neljä naista, jotka kirkuen ja peljästyneinä kätkivät kasvonsa toistensa vaatteisiin. Ne eivät välittäneet katsoa minuun ja kirkuivat vain yhä.
Vanha palvelija koetti vapisevalla äänellään rauhottaa heitä.
— Missä Gargouf on? kysyin häneltä.
— Hän meni sulkemaan takaovet, herra, vastasi hän.
— Entä neiti?
— Hän on tuolla.
Hän kääntyi puhuessaan, hänen takanaan oli etehisen paksun esiripun peittämä ulkoneva ikkuna. Kun katsahdin sinne liikkuivat uutimet ja neiti astui ulos. Hänen pienet lapselliset kasvonsa olivat kalpeat, vaan muutoin näytti hän kummallisen rauhalliselta. Hänellä oli vaalea, väljä puku, johon hän kiireellä näytti pukeutuneen, ja tukka oli levällään hartioilla. Vallitsevassa hämärässä hän ei aluksi näyttänyt minua huomaavan.