— Onko Gargouf jo palannut, hän kysyi.
— Ei ole, neiti, mutta — Mies aikoi mainita jotakin minusta, mutta neiti keskeytti häntä vihastuneena.
— Koettakaa saattaa nuo raukat vaikenemaan! Koettakaa saattaa nuo raukat vaikenemaan! Enhän voi kuulla omaa ääntänikään. Lähettäkää joku kutsumaan Gargoufia! Eikö täällä ole ketään, joka johonkin kykenisi?
Yksi vanhoista palvelijoista liikkasi hänen käskyään täyttämään; sillä aikaa seisoi hän kalpeana ja vakavana peljästyneen joukon keskellä, koettaen kaikin voimin voittaa peljästystään. Hänen vartalonsa ja kasvonsa kuvastui selvästi tummaa esirippua vasten, mutta tällä hetkellä ei ollut mielessäni tilaa ihailulle.
— Neiti, — sanoin — teidän pitää paeta puutarha-oven kautta.
Hän vavahti ja tuijotti minuun silmät seljällään.
— Herra kreivi, virkkoi hän vihdoin hiljaa. Oletteko te täällä? En oikein käsitä — luulin —
— Koko kylä on kapinassa, — sanoin. — Silmänräpäyksessä he ovat täällä.
— Ne ovat jo täällä, sanoi hän heikolla äänellä.
Hän tarkoitti vaan ikkunasta nähneensä niiden tulevan; mutta tällä hetkellä ulkoa kuuluva kumea ääni, joka tunki muurien läpi ja kuului yhä uhkaavammalta ja turmiota tuottavalta, näytti hänen sanoilleen antavan toisen merkityksen. Naiset kuuntelivat kalman kalpeina ja alkoivat uudelleen kirkua. Joku kaatoi varomattomalla liikkeellä toisen kynttilän. Vanha mies, joka minut laski sisään, alkoi vaikeroida.