— Hyvä Jumala! — huusin. — Eikö kukaan voi rauhoittaa noita pelkureita raukkoja? Ne kun melusivat niin, että kadotin kaiken ajatuskykyni, jota nyt parhaimmin kuin milloinkaan tarvitsin. Olkaa hiljaa, katalat, eihän kukaan tahdo teitä vahingoittaa. Tahdotteko te, neiti, seurata minua? Ei kannata hetkeäkään hukata. Puutarha, jonka läpi tulin —
Hänen katseensa sai minut vaikenemaan.
— Onko tarpeellista lähteä täältä? kysyi hän epäillen. Eikö ole muuta keinoa, herra kreivi?
Meteli kiihtyi ulkona.
— Montako miestä täällä on? Kysyin.
— Tuolla tulee Gargouf, sanoi hän pikaisesti. Hän voi sanoa sen teille.
Käännyin rappusiin päin, josta voudin tuikeat ja tylyt kasvot näkyivät rintavarustuksen yli. Hänellä oli yhdessä kädessä kynttilä ja toisessa pistooli; hänen kasvonsa olivat juron vihaiset ja hänet nähdessään naiset alkoivat uudestaan kirkua. Mutta minä olin iloinen, sillä hän ei ainakaan näyttänyt tuntevan pelkoa. Kysyin montako miestä hänellä oli.
— Tässä näette ne, vastasi hän, hämmästymättä minun läsnäoloani.
— Nämäkö vain?
— Oli niitä vielä kolme, sanoi hän. — Mutta ovet olivat seljällään ja miehet kadonneet. Minulla on tämä, lisäsi hän hurjasti katsoen pistooliin, yhdelle heistä.