— Neidin pitää pois täältä, sanoin.
Hän kohautti olkapäitään välinpitämättömyydellä, joka raivostutti minua. — Millä tavalla? kysyi hän.
— Puutarhaoven kautta.
— Ne ovat jo siellä. Koko linna on piiritetty. Sen kuullessani valtasi minut epäilys; ja samassa silmänräpäyksessä ja ikäänkuin hänen sanainsa vahvistukseksi kohtasi ovea alhaalla kova isku, joka kaikui linnassa ja ilmoitti hetken tulleen. Kohta kuului toinen isku, ja sen perästä niitä tuli kuin satamalla. Palvelustytöt huusivat, neiti ja minä katsoimme toisiimme.
— Teidän pitää piiloutua, — mumisin minä.
— Sitä en tee, vastasi hän lujalla äänellä.
— Kai täällä on joku turvallinen piilopaikka, sanoin, hänen vastauksestaan välittämättä ja epäilyksen valtaamana katsellen ympärilleni. Meteli oven takana oli huumaavaa. — Te —
— Minä en tahdo piiloutua, herra kreivi, sanoi neiti. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja hän näytti joka iskulla silmiään räpäyttävän. Hän ei enää ollut sama nuori tyttö, joka muutamia päiviä sitten vaieten seisoi edessäni, vaan hän oli neiti de St. Alais, joka oli tietoinen kunniakkaasta suvustaan.
— Ne ovat alustalaisiamme. Minä tahdon mennä heitä vastaan, jatkoi hän rohkeasti, vaikka hänen huulensa vapisivat. Jos silloin uskaltavat —
— Ne ovat hulluja, vastasin. Ne ovat hulluja! Mutta vielä on olemassa eräs keino, ja niitä meillä ei ole monta. Jos ehdin ulos heidän luokseen, ennenkuin ehtivät murtautua sisään, niin mahdollisesti voin jotakin vaikuttaa. Odottakaa neiti; olkaa hyvä ja suojatkaa kynttilää.