Toiset tekivät niin, minä käännyin kiireesti ja tartuin esirippuun. Mutta Gargouf ehätti ennen minua. Hän puuttui käsivarteeni ja pidätti minua.
— Mitä aijotte tehdä? mutisi hän.
— Puhua heille ikkunasta.
— Ne eivät teitä kuuntele.
— Tahdon kumminkin koettaa. Mitä muuta voikaan tehdä?
— Onhan meillä lyijyä ja rautaa, vastasi hän äänellä, joka minua kauhistutti. Tässä ovat markiisin jahtipyssyt, ne ampuvat hyvin. Ottakaa te yksi, herra kreivi, niin minä otan toisen. Meillä on sitä paitsi kaksi muutakin ja miehet osaavat ampua. Voimmehan ainakin puollustaa portaita.
Koneellisesti otin toisen pyssyistä. Tilamme oli kauhea; sisällä valitushuutoja ja iskujen jyrinä ovelta; ulkona joukon julma ulvonta. Voi kulua tunti tahi kaksikin ennenkuin apua ehtisi saapua; hetken aikaa olin neuvoton tämän toivottoman tilan suhteen. Ihmettelin voudin pelottomuutta.
— Te ette pelkää? sanoin. Tiesin miten hän oli sortanut noita kurjia raukkoja tuolla ulkona, kuinka hän vuosikaudet oli kiusannut ja lyönyt heitä.
Hän kirosi mokomia koiria.
— Jäättehän neidin luo? kysyin kuumeentapaisella levottomuudella ja luultavasti sentähden että hänen vakuutuksensa rohkaisisi minuakin.