Hän puristi kättäni raudankaltaisesti, enkä minä enempää kysynyt. Mutta hetken perästä huusin:
— Mutta aikovathan he sytyttää linnan tuleen! Mitä se auttaa että puolustaa portaita kun ne voivat polttaa meidät tänne kuin rotat?
— Voimme kuolla yhdessä, vastasi hän raivokkaasti. Ja sitten hän tuuppasi yhtä naisista, joka itki. Ole ääneti, mokoma ruikuttaja! sanoi hän. Luuletko tässä itkun auttavan?
Mutta kun kuulin oven alaalla ruskavan, juoksin ikkunaan ja vetäsin esiripun pois, niin että valo ulkoa valaisi katon veripunaiseksi. Ainoa pelkoni oli, että tulisin liian myöhään, että ovi alhaalla antaisi perään ja joukko pääsisi sisään ennenkuin ennättäisin heille puhumaan. Onneksi ikkuna aukesi kuin painoin sitä, minä viskasin sen selkiseljälleen ja seuraavassa silmänräpäyksessä seisoin ulkona kapealla ikkunalaudalla, suuren oven yläpuolella; siellä oli edessäni näky, jota Jumalan kiitos harvoissa linnoissa on nähty jälkeen Henrik kolmannen aikoja!
Ensimmäisenä paloi kyyhkyslakka, josta nousi sakea savupilvi, jonka tuuli kiidätti lehtokujanteen poikki, jonka takana se verhoi kaikki mustaan savuun, jossa silloin tällöin tulikielekkeet risteilivät. Perkeleelliset haamut, jotka tulen valossa näyttivät mustilta, ylläpitivät tulta oljilla. Kyyhkyslakan takana paloi joku ulkohuone ja puupino; ja lähempänä aivan linnan edessä liehui kiiruhtavia olentoja edes takaisin, mitkä iskien ovia ja ikkunoita, mitkä kantaen polttopuita, mutta kaikki intoisia, huutaen ja nauraen — nauraen pirullisesti, jota räiskävät liekit ja heläjävät ikkunanruudut säestivät.
Näin Petit Jean'in jakelevan käskyjä miehille ympärillään. Oli siellä naisiakin, jotka riippuivat miesten takinliepeissä; ja joukon keskellä näkyi puolialaston vaimo, joka kiroili ja huitoi käsillään. Se oli hän, joka tuon näyn teki yhä kauheammaksi; ja hän se oli, joka ensimmäisenä huomasi minun ja viittasi minuun hirveillä sanoilla ja kiroili minua ja linnaa ja vaati vertamme.
Seitsemäs luku.
Gargouf.
— Muutamat huusivat: — Hiljaa! — toiset tuijottivat tylsästi minuun tahi osottivat minua tovereilleen, mutta useimmat yhtyivät vaimon huutoon; minun ilmestymiseni niin suututti heitä, että puistivat minulle nyrkkiä ja huusivat kauheita uhkauksia. Hetken aikaa kaikui huuto: Alas aateli! Alas hirmuvaltiaat! ja se kuului kyllä pahalta. Ja joko he nyt huomasivat voudin, tahi heidän entinen vihamielisyytensä, jonka minun ilmestymiseni hetkeksi haihutti, muutoin uudelleen palasi, mutta heidän huutonsa muuttui onnettomuutta ennustavaksi kiljunnaksi: — Gargouf! Gargouf! — Se kiljunta ilmaisi senlaista verenhimoa, ja siihen sekaantui niin hirmuiset uhkaukset, että sitä kuullessa kasvot kalpeni ja rohkeus katosi.
— Gargouf! Gargouf! Anna meille Gargouf! he ulvoivat — anna meille
Gargouf, että hän saisi sulattua kultaa syödäkseen! Anna meille
Gargouf, ett'ei hän enää tyttäriämme tarvitseisi!