Minä vapisin. — Mutta Gargouf? — Mitä aijotte hänelle tehdä? — Paistaa hänet! huusi seppä, kamalasti nauraen; ja konnat hänen ympärillään nauroivat perkeleellisesti. — Paistaa hänet, kun ensin olemme hänet höyhentäneet!
Minua hirvitti. Cahors'ista ei apu ehtisi joutua vielä yhden tunnin kuluessa. Saux'sta sitä ehkä ei tulisi ensinkään. Ovet alhaalla eivät kauan kestäisi, noita petoja tuolla oli kolmekymmentä yhtä vastaan ja ne olivat hurjana kostonhimosta. He olivat siinä uskossa että nyt oli aika tullut kostaa vuosisatojen vääryydet, rikokset ja paheet; se unelma oli muuttanut talonpoikaisnahjukset perkeleiksi. Liekitkin, jotka he sytyttivät vakuuttivat heille tuon unelman toteutumista. Tuli poltti heidän suonissaan. Alas Bastilji! Alas hirmuvaltijaat!
Minä epäilin.
— Minuutin aika! huusi seppä, kerskaavalla liikkeellä. Minuutin ajan annamme teille! Gargouf tahi kaikki!
— Odottakaa!
Käännyin ja menin sisälle — käännyin sauhuisesta tulen valosta, hätäisesti kiertelevistä kyyhkysistä, tavattomista, mustista olennoista, yön hirmuista ja sekasorrosta ja menin huoneesen, jossa oli toinen näky, mikä minusta oli melkein yhtä kauhistuttava, vaikka sitä vain valaisi kaksi kynttilää ja heijastus ulkona riehuvan tulen punertavasta valosta. Naiset olivat herenneet huutamasta ja nyyhkyttämästä, ne istuivat nyt hiljaisina ja kauhun valtaamina lähelle toisiaan kyyristyneinä. Vanhukset ja poika kostuttivat huuliaan ja silmäilivät salaa milloin aseita käsissään, milloin toisiaan. Neiti yksin seisoi suorana ja päättävän näköisenä, vaikka olikin kalpea. Silmäilin pikaisesti valkopukuista, hentoa, hoikkaa olentoa; sitten käänsin katseeni toisaalle. En uskaltanut lausua ajatuksiani. Tiesin hänen kuulleen kaikki, ja —
Hän aloitti puheen! — Te olette vastannut heille? sanoi hän hiljaa, katsoen minua silmiin.
— En ole, vastasin, taas kääntäen katseeni pois. — Ne ovat antaneet meille yhden minuutin ajatusaikaa, ja —
— Minä, kuulin sen, vastasi hän vavisten. Antakaa, niiden tietää vastauksemme.
— Mutta neiti —