— Sanokaa niille, ettei se koskaan tule tapahtumaan! huusi hän kuumeentapaisella innolla. Kiiruhtakaa muutoin ne luulevat meidän epäröivän.
Mutta minä kuitenkin epäröin — liekkien leimutessa ulkona. Mitä merkitsikään tuon konnan henki hänen suhteensa? Mitä merkitsi hänen suhteensa tuo saastainen mies, joka niin monet vuodet oli sortanut köyhiä ja tehnyt väkivaltaa turvattomille? Se oli hirveä hetki, ja minä epäröin. — Neiti, sanoin vihdoin, häneen katsomatta, — te ette ehkä oikein ole asiaa ajatellut, Tämän uhrin kieltäminen on sama kuin meidän kaikkien uhraaminen — eikä hän kuitenkaan pelastuisi.
— Olen ajatellut sitä! vastasi hän kiihkeästi. Olen ajatellut sitä. Mutta, herra kreivi, hän oli isäni vouti, ja on nyt veljeni; jos hän on rikkonut, niin hän on tehnyt sen heidän tähtensä. Se on heidän vastattava. Ja — sitäpaitsi se ei saa siksi tulla, jatkoi hän, väri vaihteli hänen kasvoillaan ja hänen silmänsä, jotka ilmaisivat äkillistä peljästystä, katsoivat minuun. Ne eivät uskalla tehdä sitä. Ne eivät koskaan uskalla —
— Missä vouti on? kysyin käheällä äänellä.
Neiti osoitti yhteen nurkkaan. Katsoin sinne, enkä uskonut silmiäni. Sama mies, jonka juuri olin nähnyt valmiina puollustamaan henkeään epätoivon rohkeudella, istui nyt kyyristyneenä etehisen pimeimmässä nurkassa. Olin puhunut hänestä matalalla äänellä ja hänen nimeään mainitsematta, mutta hän oli kuitenkin kuullut kaikki ja hänen katseensa, kun hän nosti silmänsä minuun, oli täydessä sopusoinnussa hänen asentonsa kanssa; kasvot olivat kalpeat ja kauhun vääristämät ja jotka, vaikka ne aina ja silloinkin kun niiden vastenmielisyyttä rohkeuden ilme lievensi, olivat inhoittavat, olivat ne nyt mielestäni inhoittavinta mitä milloinkaan olin nähnyt. Taivas! Että pelko niin voi ihmistä muuttaa. Kun hän katsoi minuun koetti hän puhua, mutta hänen huulensa liikkuivat vain kuulumattomasti ja hän kyyristyi yhä enemmän nurkkaansa, kauhun ja syyllisyyden täydellisenä kuvana.
— Mitä tämä on? — huusin saadakseni tietää mitä hänelle oli tapahtunut.
Ei kukaan vastannut ja silloin selveni minulle kaikki. Tavallinen inhimillinen rohkeus oli häntä ylläpitänyt niin kauan kun hän luuli meidän kaikkein olevan vaarassa, ja niin kauan kuin hän luuli meidän kaikkein olevan saman kohtalon alaisina. Jumala vain tietää mitkä tutut äänet sekaantuivat tuohon kauheaan huutoon, joka vaati hänen henkeänsä, olivatko ne nälkään kuolleiden miesten ja raiskattujen naisten ääniä? Kuuliko hän kuolleitten valituksia ja kuivissa rinnoissa riippuvien rintalasten kirouksia? Mutta mitä ikään tuo huuto hänen, juuri hänen verensä perään hänen korvissaan sisälsikin, niin oli se nyt häneltä kaiken rohkeuden riistänyt. Sekunnissa, silmänräpäyksessä se oli viskannut hänet nurkkaan vapisevana pelkurina, joka ojenteli käsiään rukoillen henkeään.
Semmoinen pelko on tarttuvaista, ja raivostuneena menin hänen luokseen ja ravistin häntä.
— Ylös koira! — huusin. — Ylös koira puolustamaan henkeäsi, tahi, jumaliste, ei sitä kukaan muukaan tee!
Hän nousi.