— Niin, niin, herra, — mutisi hän. — Minä teen sen! Minä puollustan neitiä. Minä —
Mutta minä kuulin miten hänen hampaansa kalisivat ja näin hänen katseensa harhailevan sinne tänne, niin kuin jänis, joka kuulee koirain tulevan; ja minä tiesin ettei häneltä ollut mitään odotettavissa. Julma ulvonta ulkona ilmoitti minulle sitäpaitsi, että odotusaika jo oli loppunut, viskasin syrjään tuon kurjan raukan ja käännyin ikkunaan. Se oli kumminkin myöhäistä; ennenkuin ennätin ikkunaan, jysähti ovelle alhaalla kova lyönti, joka sai kynttilät leimuamaan ja naiset huutamaan; hetken aikaa luulin kaiken olevan hukassa. Kivi lensi ikkunasta sisään ja sitten toinen ja kolmas. Lasinsirpaleita särkyneistä ruuduista satoi ympärillämme; vedosta sammui toinen kynttilä ja naiset, joita oli mahdoton rauhoittaa, juoksivat edes takaisin kauheasti kirkuen. Kaikki tämä yhteydessä melun kanssa ulkona, synkkä hämärä ja kamala heijastus palosta huumasi minun niin, että silmänräpäyksen ajan seisoin neuvotonna ja epäröiden katsellen ympärilleni; seisoin kurjan pelkurin tavalla, joka odottaa, että joku rupeaisi johtajaksi. Silloin tunsin, että joku kosketti käsivarttani; käännyin ja näin neidin siinä rinnallani, hänen kasvonsa olivat käännetyt minuun.
Ne olivat kalman kalpeat, ja silmät olivat seljällään kauhistuksesta, jota hän niin kauan oli koettanut hillitä. Hän puristi kovemmin käsivarttani, hän kumartui puoleeni ja painautui minua vasten.
— Oi! — kuiskasi hän korvaani äänellä, joka sydäntäni vihloi. — Eikö mitään voi tehdä? Herra kreivi, eikö mitään voi tehdä? Täytyykö meidän kuolla?
— Meidän täytyy voittaa aikaa — vastasin. Rohkeuteni palasi ihmeellisen pian, kun tunsin hänen kätensä puristuksen.
— Kaikki ei vielä ole hukassa, — sanoin. — Tahdon koettaa puhua heille.
Ja laskettuani hänet penkille juoksin ikkunaan ja astuin ulos. Ensi silmäyksellä näytti kaikki siellä olevan entisellään. Liehuvat liekit, hohde, savupilvet, räiskyvät säkenet, kaikki oli ennallaan. Mutta pian huomasin etteivät kapinalliset enää liikkuneet tulen ympärillä vaan olivat kokoontuneet taajaan ryhmään allani olevalle ovelle. Raivoisasti huusin heille, toivoen voivani vielä viivyttää heitä. Huusin Petit Jean'ea nimeltä. Mutta he joko eivät kuulleet tahi eivät tahtoneet kuulla minua; ja sillä aikaa kun turhaan koetin herättää heidän huomiotaan, särkyivät vihdoin suuret ovet ja joukko virtasi sisään ulvoen voittoriemusta.
Ei saanut silmänräpäystäkään viivytellä. Juoksin sisään ikkunasta ja tartuin pyssyyn, jonka Gargouf oli antanut minulle, mutta sitten seisatuin hämmästyneenä. Huone oli tyhjä! Jalkain jyske, joka kuului altani etehisestä, tärisytti taloa. Kolmen sekunnin päästä olisi roistojoukko, jonka riemuhuudot jo käytävässä kaikuivat, täällä. Mutta missä neiti oli? Ja Gargouf? Missä palvelijat, naiset, poika, jotka tänne jäivät?
Hetken aikaa seisoin jähmettyneenä, pidätettynä päättävällä hetkellä, ikäänkuin painajaisen ajamana. Mutta kun raskaita tömiseviä askeleita alkoi kuulua portaissa, kuulin oikealla puolellani hiljaisen huudon. Silmänräpäyksessä juoksin ovelle, joka vei vasempaan sivurakennukseen. Työntäsin oven auki ja juoksin sisään. Se olikin aivan viimeisellä hetkellä, sillä jos olisin vähäisenkään viivähtänyt, niin ensimmäiset kapinalliset jo olisivat huomanneet minut. Nyt oli minulla kumminkin aikaa vääntää ovi lukkoon, joka onneksi oli oven sisäpuolella.
Sitten kiiruhdin huoneen poikki ja eteenpäin eräästä ovesta, josta tuli pilkoitti; jatkoin matkaani yhden tyhjän huoneen läpi ja tulin vihdoin viimeiseen.