Sieltä löysin pakolaiset, jotka olivat paenneet niin pikaisesti, etteivät ehtineet sulkea ovejakaan. Tässä viimeisessä pakopaikassa, rouva de St. Alais'n huoneessa, jossa kaikki oli valkoista ja kullattua, istuivat he kyyristyneinä kullattujen tuolien ja kukkaisten esirippujen seassa. Heillä oli mukanaan vaan yksi kynttilä, ja kullatut huonekalut ja koristukset, joita kynttilä vaan huonosti valaisi, loivat kummallisella vastakohdallaan erityisen kauhun ilmeen heidän kalman kalpeille kasvoilleen ja kauhistuneisiin silmiin, kun he melkein hurjina pelvosta kyyristyivät huoneen pimeimpään nurkkaan, josta he minuun tuijottivat.
Ne olivat pelkuruudessaan asettaneet neitin etumaiseksi; hän astui minulle vastaan. Hän oli ensimmäiseksi tuntenut minut ja koetti toisia rauhoittaa. Kun melu vähän asettui, kysyin missä Gargouf oli.
He eivät ennen olleet huomanneet, ettei vouti ollutkaan heidän joukossaan, ja huusivat että hän oli tullut samaa tietä kuin hekin.
— Te siis seurasitte häntä?
— Niin, herra kreivi.
Se selvitti heidän pikaisen pakonsa mutta ei voudin katoamista. Mutta eihän se ollut mistään merkityksestäkään, hänestä kun ei kuitenkaan mitään apua olisi. Epätoivoisena silmäilin ympärilleni. Seinällä hymyilevät Kupidokuvat ikäänkuin nauroivat vaaraamme. Olihan minulla pyssy, minä voin laukauksen ampua mielivallassani oli yksi ihmishenki. Mutta mitä hyötyä siitäkään oli? Hetken kuluttua, parin kolmen minuutin päästä murtautuisi koko tuo hurja lauma ovesta sisään ja —
— Ahaa, herra kreivi, hän on kai mennyt vaatekammioon meneviä portaita!
Se oli poika, joka puhui.
— Missä ne ovat? kysyin.
Poika yritti juosta tietä osottamaan, mutta neiti joutui edelle kynttilän kanssa. Hän kiiruhti takaisin pieneen käytävään, joka oli tämän ja toisen huoneen välillä, ja avasi käytävän seinässä oven, joka johti vaatekammioon. Tirkistin ovesta sisään ja huomasin siellä portaat. Se sai sydämmeni sykkimään.