— Pääseekö näitä myöten ylikertaan? kysyin.
— Ei, herra, mutta katolle.
— Kiireellä sinne sitten! huusin malttamattomasti. — Siten voitamme aikaa. Joutukaa! Ne tulevat!
Kuulin käytävän päässä olevan oven, jonka lukitsin, ruskavan. Kaikin voimin ne koettivat sitä särkeä, ja kun seisoin siinä ja odotin että kaikki ehtisivät portaille, kuulin heidän käheät huutonsa ja julmat sadatukset. Mutta ovi kesti ihmeellisen kauvan; kun se särkyi, olimme jo kaikki portaissa ja minä olin lukinnut oven jälkeeni. Sitten puutuin kiinni edelläni kulkevain naisten hameisin ja kompuroin nopeasti eteenpäin — ylöspäin kapeita portaita pitkin — ja ennenkuin arvasinkaan, olin jo katolla noiden vapisevien, läähättävien ihmisten kera. Hehku pihalla palavista ulkohuoneista valaisi muutamia uuninpiippuja vierellämme, se pani taivaan päällämme punoittamaan ja korvensi kastanjapuiden lehtiä, jotka kasvoivat katon tasalle. Mutta kaikki ympärillämme olevain jyrkkäin kattojen alemmat osat ja räystäät olivat synkän pimeyden vallassa. Allamme liekit räiskivät, ja muurin yli kohosi sakea savu, mutta meteli ei kuulunut tänne ylös. Yön vilvakka tuuli viilisti otsaamme, sain hetken aikaa ajatella, hiukan hengähtää ja silmäillä ympärilleni.
— Onko katolle mitään muuta tietä? kysyin huolestuneena.
— On yksi, herra.
— Missä se on? Tahi jääkää te tänne puolustamaan tätä ovea, sanoin painaen pyssyn miehen käteen, ja antakaa pojan tulla tietä näyttämään. Neiti on kenties hyvä ja jää tänne.
Poika juoksi edelläni katon etäisimpään päähän ja osoitti siellä minulle leveän kattoluukun. Siinä ei ulkopuolella näkynyt mitään hakaa, ja hetkisen seisoin neuvottomana; mutta sitten huomasin siinä lähellä joukot tiilikiviä, jotka jonkun korjauksen perästä olivat siihen jääneet. Tuota pikaa aloin kantaa kiviä luukun päälle, poika seurasi esimerkkiäni, ja parin minuutin kuluessa; olimme jo kantaneet kasaan noin sataviisikymmentä kiveä. Käskin pojan kantaa vielä sata kiveä ja läksin takaisin naisten luo.
Kaikessa tapauksessa roistot sytyttäisivät linnan tuleen; se tuottaisi meille kauhean kuoleman. Kumminkin hengitin nyt vapaammin. Tuolla alhaalla valkosessa, kullatussa huoneessa rouva de St. Alais'n peilien, Kupidokuvien ja silkkityynyjen keskellä olin kadottanut rohkeuteni. Lemu, joka täytti huoneen, tukeutti minua. Olin kuvaillut miten raa'at talonpojat syöksyisivät sinne sisään — kirkuvien naisten kimppuun; ja se kauhistava ajatus sai minut valtaansa. Täällä ulkona taivasalla voimme ainakin kuolla rehellisessä taistelussa. Räystään alla ammotti syvyys; heikoimmankaan ei enää tarvinnut peljätä muuta kuin kuolemaa. Ja olihan meillä vielä ajatuksen aikaa, sillä linna oli suuri, eikä se niin pian palaisi.
Voihan sitä paitsi apukin ehtiä tulla. Suojasin silmiä kädelläni ettei tulenvalo alhaalta häikäisisi ja katselin ulos pimeyteen Cahors'in tietä ja kylää kohti. Ainakin tunnin kuluessa ehtisi apu jo tulla. Tulenhohteen taivaalla täytyi näkyä peninkulman päähän ja kiiruhtaisi kostajia tulemaan. Isä Benoit'kin voisi olla täällä milloin hyvänsä — jos hän nimittäin olisi ehtinyt apua hankkia. Emme siis olleet peräti toivottomat.