Kun seisoimme siinä kokoontuneina ja naisten yhä voivotellessa sanoi vanha palvelija matalalla äänellä:
— Missä Gargouf on? —
— Ahaa! — huudahdin; — hänethän minä peräti unohdin. —
— Hänen on täytynyt tulla tänne, jatkoi mies, — sillä ovi, josta tulimme, oli auki.
— Missään hän sitten lienee? —
Silmäilin ympärilleni. Niinkuin jo mainitsin, niin katto oli pimeä, mutta sen eri osat eivät olleet yhtä korkealla; ja siellä täällä olevat uuninpiiput estivät näkemästä. Vouti voi pimeässä piillä aivan läheisyydessämme; tahi oliko hän epäilyksessä hypännyt maahan.
Tirkistellessäni joka suunnalle tuli poika, jonka jätin tiilikivikasalle, juosten luoksemme.
— Siellä on joku! — sanoi hän ja puuttui kiinni vanhaan palvelijaan.
— Se on kaiketi Gargouf! — vastasin. — Odottakaa täällä! Ja välittämättä naisten rukouksista, että jäisin heidän luokseen, kiiruhdin toisen luukun luo ja tirkistelin pimeyteen. Ensin en mitään huomannut, vaikka puihin heijastuvassa tulen valossa kyllä olisi voinut nähdä jos joku olisi seissyt räystään lähellä. Kohta kuitenkin kuulin jonkun liikkuvan; se kuului aivan räystäältä. Varovaisesti menin ääntä kohti, ja aivan erään uunin piipun läheisyydessä huomasin Gargoufin. Katon pimeimmässä paikassa hän istui kyyristyneenä räystäällä, jossa itäisen sivurakennuksen päädyltä näki sen osan puutarhasta, jonka läpi minä olin tullut. Tässä päädyssä ei ollut ikkunoita, ja sen juurella oleva puutarhakin oli melkein pimeä, kun eräs muurin kolkka oli sen ja palavien rakennuksien välillä. Luulin voudin hiipineen sinne piiloon ja arvelin ettei hän pimeässä tuntenut minua, mutta kun lähestyin, kohosi hän polvilleen ja kääntyi minuun muristen kuin koira.
— Takaisin! sanoi hän äänellä, joka tuskin kuului inhimilliseltä. —
Takaisin tahi minä —