— Mitä sanotkaan mies? vastasin rauhallisesti, luullen hänen tulleen hulluksi pelosta. Minähän olen kreivi de Saux.
— Takaisin! vastasi hän vain, ja vaikka hän kyyristyi niin alas, ettei hehku tulen valaisemista puista sattunut häneen, näin kuitenkin pistoolin kiiluvan kun hän kättään nosti. — Takaisin! Suokaa minulle yksi minuutti vain — hänen äänensä vapisi — Ja minä vielä petän nuo perkeleet! Tulkaa lähemmä tahi matkaansaattakaa kolinaa, niin en kuole yksin. En kuole yksin! Takaisin!
— Oletteko hullu? — sanoin.
— Takaisin, tahi minä ammun! murisi hän. Minä en kuole yksin!
Hän polviutui räystäällä ja nojasi vasenta kättään uuninpiippuun. Hänen päällensä syökseminen tällä hetkellä olisi ollut uhkarohkeaa eikä siitä olisi ollut minulle mitään hyötyä. Astuin sentähden askeleen taaksepäin. Samassa silmänräpäyksessä luiskahti hän räystään yli ja katosi!
Hengitin pitkään, kuuntelin ja vetäydyin ehdottomasti takaisin. Mutta kun en kuullut hänen putoovan, valtasi minut kummallinen epäilys ja seuraavassa silmänräpäyksessä kiiruhdin räystäälle ja katsoin alas.
Noin kaksitoista jalkaa allani roikkui vouti taivaan ja maan välillä. Hän liukui alas — alas jalka jalasta hiljalleen ja vähä väliä; hän näytti mustalta, epäselvältä olennolta, joka yhä enemmän musteni ja näytti yhä epäselvemmältä. Vaistomaisesti haparoin kattoa käsilläni ja löysin kun löysinkin köyden, jossa hän riippui. Se oli kiinnitetty uuninpiipun ympärille. Silloin ymmärsin kaikki. Hän oli ajatellut tätä pelastuskeinoa, ja oli ehkä jo edeltäpäin varustanut nuoran; konnamaisesti kyllä oli hän salannut tämän keinon paremmin onnistuakseen ja päästäkseen naisia ajattelemasta. Sen keksittyäni arvelin suuttuneena nuoran poikki leikkaamalla pudottaa hänet maahan, vaan sitten ajattelin kumminkin, että jos hän onnistuisi pakenemaan, niin voisimme me muutkin paeta samaa tietä. Ja sitten näin roihuavassa valossa, joka äkkiä valaisi puutarhan allani, kuinka joukko kapinallisia tuli nurkan takaa ja kiireesti lähestyi sitä ovea, josta olin tullut sisään.
Olin hengittämättä. Vouti, joka riippui köydessä ja jo oli puolitiessä maahan, pysähtyi eikä jäsentäkään liikauttanut. Mutta hän heilui vielä ja tulisoihtujen valossa, jotka olivat tulijoilla käsissä, näin joka solmun nuorassa ja maassa viistävän nuoran pään, joka liikkui hänen liikkeittensä mukaan.
Ovea lähestyväin kapinallisten täytyi kulkea aivan maassa riippuvan köyden pään ohi, mutta oli kuitenkin mahdollista että he soihtujen huikaisemina ja kiihkossaan ja kiireessään eivät sitä huomaisi. Tuskin uskalsin hengittääkään kun ensimmäinen heistä tuli nuoran kohdalle; luulottelin hänen välttämättä täytyvän nähdä se. Mutta hän meni sivu ja katosi oven aukkoon. Kolme muuta myöskin meni sivu. Sitten viides, sitten vielä kolme ja vihdoin kaksi; hengitin jo keveämmästi. Yksi oli vielä jäljellä — yksi vaimo, se sama joka kirosi minua, kun näyttäydyin ikkunassa. En luullut hänenkään sitä huomaavan. Hän juoksi saavuttaakseen toiset; oikeassa kädessään kantoi hän soihtua, joka oli hänen ja nuoran pään välillä. Huiman naisen raivolla hän heilutti soihtuaan juosten eteenpäin, huudoillaan kiihoittaen miehiä rynnäkköön.
Mutta ikäänkuin sen miehen läheisyys, joka häntäkin oli sortanut, selittämättömällä tavalla olisi vaikuttanut häneen — ikäänkuin joku tiedoton, toisille vieras tunne olisi tämänkin melun ja metelin vallitessa ilmoittanut hänelle hänen läsnäolostaan — niin hän yht'äkkiä melkein jo kynnyksellä ollen pysähtyi aivan voudin alla. Hän käänsi hitaasti päätään, käänsi soihdun syrjään ja silmäili ylöspäin. Hän huomasi voudin. Ulvoen ilosta hän juoksi nuoran luo ja täyttäen ilman huudoillaan ja naurunrähäkällä alkoi hän vetää siitä, luulleen siten saavansa hänet pikemmin alas. Miehet, jotka jo olivat ehtineet sisälle, kuulivat sen ja tulivat taas ulos. Vapisin kauhusta, kun katon rintavarustukselta, jossa makasin polvillani, katselin alas ja näin heidän ylöspäin kääntyneiden silmäinsä pirullisen kiillon. Mitä hän sitten lienee tuntenut, joka tarttui oman itsekkäisyytensä ansaan — joka tuolla avutonna riippui taivaan ja maan välillä? Jumala sen yksin tietää.