Hän alkoi kapuilla ylöspäin takaisin ja pääsikin jo muutamia jalan pituuksia eteenpäin. Mutta kun hän oli riippunut köydessä jonkun aikaa jo, niin voimat alkoivat uupua. Inhimilliset jänteret eivät voisi kauemmin kestää. Hän koetti kavuta ylös seuraavaan solmuun, vain liukui ähkien takaisin alas. Silloin huomasi hän minut. — Vetäkää ylös minut! läähätti hän. — Jumalan tähden, vetäkää ylös minut!
Mutta roistot olivat jo tarttuneet köyden päähän kiinni, ja minun oli mahdoton auttaa häntä, jos olisi voimiakin ollut. Sanoin hänelle sen ja käskin hänen henkensä edestä kavuta ylöspäin. Hetken päästä se jo olisi myöhäistä.
Epätoivoisella ponnistuksella onnistui hän pääsemään seuraavaan solmuun ja riippui siinä. Luonnottomalla ponnistuksella pääsi hän vielä seuraavaankin, vaikka melkein kuulin, miten jänteret ruskivat ja miten raskaasti hän hengitti. Oli kolme solmua vielä jäljellä — ne olivat noin jalan päässä toisistaan — ja hän yltäisi räystäälle.
Mutta hänen silmissään luin epätoivoa. Hänen voimansa olivat lopussa; ja kun hän siinä riippui alkoivat miehet alhaalla huutaen ja ulvoen heiluttaa nuoraa edes takaisin. Kädet pääsivät irti ja hän liukui surkeasti huutaen kolme, neljä jalkaa alaspäin; uudelleen pääsi hän köyteen kiinni ja riippui siinä — ääneti.
Sillä aikaa oli joukko allani suunnattomasti paisunut, ne olivat mielettömiä olentoja, jotka huutaen ja ulvoen hyppivät ylös riippuvaa miestä kohti, aivan niinkuin koirat hyppivät ruuan perään; ja vaikka onnettoman miehen kasvot olivat siimeksessä, etten voinut niitä nähdä, niin tuo kamala näky kuitenkin valtasi minut. Kauhistuksesta väristen nousin seisalleni mennäkseni takaisin — ja kuuntelin milloin hän putoaisi. Mutta ennenkuin ennätin jaloillenikaan häikäisi leimahtava salama silmiäni ja pistoolin laukaus kuului pimeyden läpi; voudin ruumis suistui suin päin maahan, ja hieno savupilvi ympäröi minut.
Hän oli pettänyt vihollisensa.
Kahdeksas luku.
Trikolori.
Jälestäpäin saimme tietää että joukko syöksyi kuolleen ruumiin päälle kuin koirat ammuttuun metsänotukseen, mutta minä olin kylliksi nähnyt. Horjuin muutamia askeleita taaksepäin ja nojasin hetkisen uuninpiippuun vavisten kuin nainen, tunsin pahoinvointia ja väsymystä. Aivan yksin olin katsellut tuota hirvittävää näkyä yksinäiseltä paikalta ja yöllisen tuulen leyhytellessä otsaani, ja se kaikki oli sielun syvyyteen saakka minua värisyttänyt. Jos konnat silloin olisivat syösseet päälleni, niin tuskin olisin voinut sormeakaan liikuttaa; mutta vaikka siitä äkkipikaa heräsinkin, niin sen onnellisesti kyllä vaikutti aivan toinen seikka. Kuulin näet takanani askelia, ja käännyttyäni näin vierelläni neiti de St. Alais'n, hänen pienet kasvonsa näyttivät pimeässä valkeilta.
— Tahdotteko tulla, herra kreivi? — kysyi hän.