Kavahdin ylös häpeissäni ja omantunnon vaivaamana. Tuota hirmunäytelmää katsellessa olin peräti unohtanut sekä hänen että kaiken muunkin. — Mitä nyt? kysyin.
— Linna palaa.
Tuon sanoi hän niin rauhallisesti, niin lujalla äänellä, etten voinut uskoa häntä, vaan ajattelin etten ollut oikein käsittänyt hänen sanojaan, vaikka hän juuri ilmoitti sen, minkä koko ajan olin tiennyt tapahtuvan. — Mitä sanotte, linnako? sanoin.
— Niin, vastasi hän yhtä rauhallisesti kuin ennenkin. — Savu nousee ylös vaatekammion rappusista, ne kai ovat sytyttäneet itäisen sivurakennuksen.
Kiiruhdin takaisin hänen kerallaan, mutta ennenkuin ehdimme luukulle, jonka kautta olimme tulleet ylös, huomasin hänen totta puhuneen. Hieno, harmaja savu, jota pimeässä tuskin voi eroittaa, nousi luukun aukosta. Kun tulimme sinne, seisoivat naiset luukun ympärillä savua katsellen; mutta sillä välin kun silmäilin ympärilleni hämmästyneenä ja aprikoiden mitä nyt tekisimme, hälveni joukko vähitellen ja minä jäin neidin kanssa kahden seisomaan savun ääreen, joka yhä sakeni ja musteni.
Vähää ennen, juuri paettuamme huoneista alhaalla, luulin olevani kyllin rohkea tätä vaaraa vastustamaan; kaikki tuntui minusta silloin paremmalta, kuin että pedot noissa komeissa, painostavalla lemulla täytetyissä huoneissa hyökkäisivät päällemme. Mutta nyt näytti hetkellisesti suurin vaara pahimmalta. — Meidän täytyy ottaa pois tiilikivet ja auaista toinen luukku! Se on ainoa keino. Tulkaa, neiti!
— Toiset ovat jo puuhassa, vastasi hän.
Silloin huomasin mihin naiset ja palvelijat olivat joutuneet. Toisen luukun ääressä ne jo kiireesti raivasivat pois sinne panemamme tiilikivet. Silmänräpäyksessä minäkin puutuin työhön.
— Neiti, tulkaa, tulkaa, huusin. Luultavasti nuo roistot parhaallaan ryöstävät tuolla alhaalla ja me voimme kenties vielä paeta. Tämä on kaikessa tapauksessa kumminkin ainoa pelastuskeino.
Minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, että Gargoufin kohtalo yhä vielä kauhistutti ja liikutti minua, ja kun neiti ei heti vastannut käännyin pikaisesti. Ihmeekseni oli hän kadonnut. Vallitsevassa pimeydessä ei kahdentoista jalan päähän voinut mitään nähdä, nyt savukin leveni kaikkialle. Hän ei kuitenkaan voinut kaukana olla, koska hän juuri oli ollut vierelläni. Poistuin jonkun askeleen päähän ja silloin huomasinkin jo hänet. Hän oli polvillaan erään savupiipun luona ja peitti kasvojaan käsillä. Hajallaan oleva tukka peitti osaksi hänen valkeaa pukuansa.