Sillä hetkellä ei ollut otollista osottaa pelkoa ja sentähden puutuin pikaisesti hänen käsivarteensa. — Neiti, sanoin, — emme saa silmänräpäystäkään viivytellä! Tul-kaa, luukku on jo auki.
Hän katsoi minuun ja hänen kasvojensa kalpeus lauhdutti suuttumustani.
— Minä en voi, sanoi hän matalalla äänellä. — Hyvästi, herra kreivi!
— Te ette tule? huusin.
— En, herra. Pelastakaa itsenne, vastasi hän rauhallisesti ja vakavasti. Ja hän katsoi minuun kädet yhä ristissä, ikäänkuin hän odottaen vain minun poistumistani olisi halunnut jatkaa rukouksiaan.
Minä hämmästyin.
— Mutta, neiti! huusin tuijottaen valkoseen olentoon, jota pimeässä, jota äkilliset valonvälähdykset ilmaan viskatuista palavista esineistä valaisivat, tuskin uskoi maan asukkaaksi. — Mutta, neiti, te ette käsitä, ettei tämä ole lastenleikkiä. Tänne jääminen on sama kuin kuolema, kuolema! Talo allamme on tulessa. Kohta katto, jolla seisomme, romahtaa alas, ja silloin —
— Sekin on parempi, vastasi hän naisellisella arvokkaisuudella, joka hänessä oli eleille herännyt tällä vaaran hetkellä, vaikka hän vielä oli melkein lapsi. Sekin on parempi, kuin että langeta noiden käsiin. Minä olen yksi de St. Alais, ja minä voin kuolla, jatkoi hän lujalla äänellä. Mutta noiden käsiin minä en tahdo joutua. Pelastakaa itsenne, herra kreivi. Menkää nyt, minä rukoilen puolestanne.
— Ja minä teidän puolestanne, vastasin liikutettuna. — Jos te jäätte, niin minäkin jään.
Hetken hän levottomasti katsoi minuun. Sitten hän hitaasti nousi. Naiset ja palvelijat olivat kadonneet, luukku oli vielä auki eikä ketään vielä näkynyt. Katto oli siis vielä vallassamme. Näin hänen kauhistuvan silmäillessään ympärilleen, minä sieppasin hänet syliini — hän oli kevyt kuin lapsi — ja riensin luukulle. Hän huudahti ja koetti riuhtaista irti, sitä lujemmin painoin häntä rintaani vasten ja kiiruhdin eteenpäin. Luukusta veivät tikapuut alas; pitelin häntä toisella kädelläni ja hapuilin alas tikapuita myöten ja saavuin aivan pimeään käytävään. Sen toisessa päässä huomasin kuitenkin tulenvaloa, sitä kohti suuntasin askeleeni; huuleni koskettivat hänen tukkaansa ja hänen kasvonsa lepäsivät rinnallani. Hän ei enää vastustellut ja kohta tulin portaiden päähän. Ne näyttivät olevan palvelijain käyttämät, sillä ne olivat paljaat ja kapeat, ja seinät olivat kalkitut ja likaiset. Täällä ei huomannut mitään merkkejä tulipalosta, eikä savukaan ollut tänne tunkeutunut; mutta rappusten puolitiessä makasi yhdellä portaalla kaatunut vaan vielä palava kynttilä, ikäänkuin joku juuri olisi sen siihen pudottanut. Ja alhaalta kuului kauhea melu, käheitä huutoja, ulvontaa, kirouksia ja naurunrähäkkää. Pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan. Neiti kohottautui hiukan sylissäni.
— Laskekaa alas minut, herra kreivi, kuiskasi hän.