— Tahdotteko siis seurata minua?
— Tahdon totella teitä.
Minä laskin hänet käytävän lattialle portaiden läheisyyteen ja kysyin kuiskaavalla äänellä mihin ovi, joka oli portaiden juurella, johti.
— Kyökkiin, vastasi hän.
— Jospa minulla olisi joku kauhtana, mihin teidät käärisin, sanoin minä, — niin luulenpa että pääsisimme ulos tätä tietä. Ne eivät etsi meitä. Nyt ne parhaallaan ryöstävät ja juovat.
— Tahdotteko ottaa kynttilän? kuiskasi hän vavisten. Näistä huoneista kyllä voimme löytää jotakin. Menin hiljaa rappusia alas, otin kynttilän ja palasin sen kanssa. Kun tulin takaisin hänen luokseen, ja katseemme yhtyivät, niin hänen kasvoilleen levisi punastus, aivan kuin aamun koi vähitellen leviää harmaan yöllisen taivaan yli. Eikä se kadonnutkaan. Hämillään ja peljästyneenä hän katsoi lattiaan ja kääntyi pois minusta. Olimme kahden kesken, ja luultavasti hän silloin ensikerran sinä yönä muisti hajallaan olevan tukkansa ja järjestämättömän pukunsa — muisti olevansa nainen ja että minä olin mies.
Nyt ei juuri ollut sovelias aika ajatella senlaista, nyt kun ovi portaiden juurelta milloin hyvään voi aueta ja joukko raakoja, veren ja ryöstön himoisia roistoja sieltä syöstä ylös. Mutta hänen katseensa ja liikkeensä lämmitti sydäntäni ja kiihoitti vertani enemmän kuin ennen milloinkaan. Samassa palautui rohkeutenikin ja teki voimani kaksinkertaiseksi. Tunsin voivani portaita puollustaa satoja jopa tuhansiakin vastaan niin kauvan kuin hän seisoi ylimmällä portaalla. Ennen kaikkia ihmettelin sitä, kuinka juuri vähää ennen olin voinut kantaa häntä käsivarsillani, kuinka olin voinut nojata hänen päätään rintaani vasten ja tuntea hänen tukkansa huuliani koskettavan mitään vaikutusta siitä tuntematta! En milloinkaan enää voisi rauhallisesti kantaa häntä niin. Tulin tähän vakuutukseen, seisoessani siinä hänen vierellään portaiden päässä, kuunnellen muka meteliä tuolla alhaalla, että hän saisi aikaa rauhoittua.
Mutta kohtapa aloinkin todenperästä kuunnella, sillä melu kyökissä, jonka kautta meidän piti kulkea, yltyi; samalla tunsin myös palavan puun ja savun hajua, josta arvasin että se sivurakennus, jossa me olimme, oli syttynyt tuleen. Aivan takanamme oli eräs ovi ja käytävässä, jonka kautta olimme tulleet, oli niitä useampiakin. Pistin kynttilän neidin käteen ja pyysin hänen mennä etsimään niistä huoneista, joihin nuo ovet veivät.
— Kai sieltä joku viitta tahi muu vaate löytynee, sanoin kiivaasti.
Emme saa aikaa hukata. Jos tahdotte mennä etsimään, niin minä —
Enempää en ennättänyt sanoa; sillä ovi tuolla alhaalla aukeni ja eräs mies alkoi kavuta rappusia myöten ylös harpaten pari porrasta kerrallaan. Toisessa kädessä hänellä oli kynttilä ja toisessa rautasalpa; kova äänen rähäkkä kuului avonaisesta ovesta.