Mies ilmestyi niin äkkiä, ettemme ehtineet paikalta liikahtaa, silmäilin salaa neitiä, joka seisoi kuin kivettyneenä, kynttilä tuskin pysyi hänellä kädessä. Sitten sieppasin kynttilän häneltä ja sammutin sen sekä otin sen pois rautaisesta jalasta; sitä kädessäni pidellen odotin sitten miestä tulevaksi. Miekkani olin jättänyt toiseen sivurakennukseen, niin ettei minulla ollut mitään muuta asetta; mutta kun portaat olivat jyrkät ja kapeat, niin se kenties riittäisikin. Jos mies tuli yksin voisin ehkä kynttiläjalallakin tulla toimeen.
Pitäen kynttilää korkealla edessään astui hän nopeasti portaita ylös ja oli kohta neljän, viiden portaan päässä meistä. Silloin hän äkkiä kompastui ja kaatui kiroten silmälleen. Kynttilä hänen kädessään sammui ja kaikki olimme pilkkoisen pimeässä!
Vaistomaisesti puutuin neidin käteen estääkseni häntä huutamasta; sitten seisoimme liikkumattomina kuin patsaat, tuskin uskalsimme hengittääkään. Mies, joka oli meitä niin lähellä ja kumminkin meistä aivan tietämätön, nousi kiroten pystyyn; ja hetkellisen kauhean jännityksen perästä kun luulin hänen kynttilää haparoivan, alkoi hän hapuilla takaisin alas. Ne olivat sulkeneet oven tuolla alhaalla, eikä hän heti lukkoa löytänyt. Vihdoin hän sen löysi ja avasi oven. Silloin astuin askeleen taaksepäin ja avoimesta ovesta tunkevan melun suojassa työnsin neidin takanamme olevaan suojaan, lukitsin oven ja asetuin kuuntelemaan.
Luuloittelin kuulevani hänen sydämensä sykkivän. Itseltäni sen kyllä kuulin. Tässä huoneessa olimme hetkellisesti turvatut. Mutta kuinka pimeässä löytäisimme hänelle sopivaa valepukua, ja miten pääsisimme kyökin läpi? Aloin melkein katua että olimme lähteneet porraskäytävästä. Olimme pilkkosen pimeässä, emme voineet eroittaa mitään huoneessa, jossa vallitsi aivan ummehtunut ilma ja rottain haju; mutta juuri sen huomattuani tunsin, että palavasta puusta johtuvan savun haju, joka luultavasti meidän kera tunki huoneesen, muuttui yhä väkevämmäksi ja voitti huoneen hajun. Jo aloimme kuulla tulenkin räiskettä. Rohkeuteni horjui.
— Neiti, sanoin hiljaa. Pitelin häntä yhä kädestä.
— Mitä, herra? vastasi hän heikosti. Luulin hänen kumartuvan puoleeni.
— Onko tässä huoneessa ikkunoita?
— Ikkunaluukut ovat kai suljetut, mutisi hän.
Ajatellen, että kun tie kyökin kautta oli suljettu, meidän pitäisi koettaa paeta ikkunasta, ja otin askeleen eteenpäin niitä ehtiäkseni. Tahdoin päästää hänen kätensä paremmin voidakseni hapuilla pimeässä huoneessa; mutta ihmeekseni hän puuttui kiinni minuun eikä tahtonut laskea minua irti. Sitten kuulin hänen huokaavan ikäänkuin pyörtymäisillään ja hän kaatui raskaasti minua vasten.
— Rohkeutta, neiti, rohkeutta! sanoin säikähtyneenä.